Vappuaamu oli kolea.
Ajoittain satoi ja tuulikin. Metsäkone raahasi naapurissa puita rinteen alta
tien varteen. On raahannut jo viikkoja, Olemme seuranneet hakkuun etenemistä päivittäin
”odottaen”, minkähänlainen maisema avautuu
avohakattujen alueiden takaa. Mieluinen yllätys: Noin kilometrin päässä
sijaitseva Murtojärvi näkyy valkoisena jääkenttänä ja Hoskonlampikin rinteen alla. Sinertävät metsäisiltä näyttävät vaarat
kumpuilevat horisontissa. Saimme siis järvinäköalan ja siintävät siniset vaarat
maisemaamme. On opeteltava katsomaan kauas ja samalla tulevaisuuteen vuosien
päähän. Nyt hakatut alueet ovat silloin
jo taimettuneet ja vihreys palannut lähitienoolle. Oravilla on vielä mahdollisuus keikkua talomme ympärillä
vanhoissa kuusissa ja lintujen laulu ei lakkaa vaikka lähialueen metsät on
kaadettu ja ajettu pois. Karhu tulee ehkäpä jo ensi keväänä hakkuualueelle repimään
kannoista kaarnat etsiessään toukkia alkukesän nälkäänsä. Ahma ja ilves
saattavan kulkea entistä reittiään tästä ohi.
Tehtiin vappumarssi metsään.
Ajoimme parin kilometrin päähän valtion omistamalle metsäalueelle. Kylkilammesta Pieneen Ritojärveen laskeva
uoma kuohui kuin pieni koski. Muita ääniä kuin veden solina ei kuulunut.
Runsaat sulamisvedet ryöppysivät isojen ja pienten kivien lomista uoman
kiemurrellessa luonnontilaisessa metsässä. Tämä hakkuilta rauhoitettu metsä tuntuu satumaiselta laajoine
jäkäläkankaineen, valtavan kokoisten kelojen maatessa koskemattomina maassa,
toiset jo paksun sammaleen peittäminä.. Siellä täällä on sammaleisia
kosteikkoja. Enimmäkseen maasto on helppokulkuista: mäntyvaltaista kumpuilevaa jääkauden jälkeen
muovautunutta; erikoisia delttamuodostumia
siellä täällä. Kontiovaarantien sijainti on vakiintunut harjun päälle. Harjutieltä
alas katsottaessa molemmin puolin välkkyy suolampia. Niiden rantasammalikot varpukasvustoineen hehkuvat eri
väreissä.vuodenaikojen ja valaistuksen mukaan. Salskeat männyt seisovat tien
molemmin puolin kuin vartiossa ettei harjulta pääse putoamaan. Ainakin
ilta-auringossa kun mäntyjen rungot loistavat kullanhohtoisina nousee mieleen Saima Harmajan runot, joissa ylistetään
metsän kauneutta ja voimaa.
Tänä keväänä tulee
kuluneeksi sata vuotta Saima Harmajan syntymästä. Saima kuoli 24-vuotiaana tuberkuloosiin,
mutta ehti saada valmiiksi ihmeteltävän määrän runoja. Olen saanut käsityksen,
että Saima oli varhaiskypsä ja
poikkeuksellisen kyvykäs. Jo varhain, alle kymmenen vanhana, hän pystyi kehittymään lukemalla maailman
kirjallisuutta kotinsa kirjahyllystä.. Hän aloitti päiväkirjan pidon jo
seitsemän vuotiaana Hänen päiväkirjoistaan
käy ilmi, että hän oli tietoinen erityislahjakkuudestaan ja tulevaisuudestaan
taiteilijana. Sain juuri luettua 1947 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saaneen
Andre Giden omaelämäkerrallisen tunnustuskirjan Ellei vehnänjyvä kuole. Siinä Gide kertoo ihmeteltävän
avomielisesti ja yksityiskohtaisesti lapsuudestaan ja kehittymisestään aikuiseksi.
Hänellä oli vahva tietoisuus erityisyydestään jo lapsesta saakka. Minusta siinä
oli jotain Harmajan elämän ehdottomuutta. Nämä itsetietoiset taiteilijan alut
vaikuttavat hieman narsistisilta, mutta se liittynee vahvasti itsestään
tietoisen lahjakkuuden persoonallisuuteen.Tuntuu ettei sitä pysty mikään
horjuttamaan. .
Mnä palaan takaisin omaan arkeeni, vappupäivän iltaan
2013.. Meikäläinen arki tänään tuntuu
hyvältä ja jos se joskus tuntuu tukkoiselta, siihen saa avun menemällä metsään,
missä nyt suopursut tuoksuvat voimakkaasti
jäädessään jalan alle: Ne reagoivat!.