Identiteettikriisejä

Olen kuullut sanottavan: Kun näytät  kotisi ja kerrot ketkä ovat ystäviäsi niin sen perusteella voi päätellä kuka ja mikä olet. Lukemieni kirjojen perusteella vaikuttaa siltä, että identiteetti-kysymys on niin tärkeä asia, että siitä saa aikaan kiinnostavia ja jopa järkyttäviä tarinoita

Joyce Carol Oatesin kirjoittama selviytymistarina Haudankaivajan tytär ilmestyi 2009. Se on kertomus mm. siitä mitä tapahtuu kun nainen päättää muuttaa oman identiteettinsä, kun oikean varaan ei tunnu olevan mahdollista rakentaa hyvää elämää. Kirja kertoo Yhdysvaltoihin 1936 muuttaneesta saksalaisperheestä, jonka isä oli ollut Saksassa hyvässä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa asemassa, mutta sai uudessa kotimaassaan juutalaisena työtä haudankaivajana ja työpaikan vierestä murjun asunnoksi perheelleen. Kirjan päähenkilö, perheen vanhin tytär Rebecca oli kaunis, viehättävä ja hoksaavainen. Hän kampesi itsensä eroon juoposta ja väkivaltaisesta miehestä  ja päätti aloittaa uuden elämän. Hän rakensi itselleen uuden identiteetin, synnytti itsensä uudeksi persoonaksi, uudella nimellä ja syntyperällä. Pakeni entistä elämäänsä muuttamalla toiseen osavaltioon. Hän pystyi omaksumaan  menestyjän roolin. Tarinalla on onnellinen loppu monien jännittävien vaiheiden jälkeen. Nainen hurmasi ja vietteli kyvykkäästi ja viehättävästi. Hänen petoksensa tuotti hyvän tuloksen!  Minusta aika omaperäinen stoori.

Luin muutama vuosi sitten Sieppari ruispellossa-kirjan kirjoittaneen J.D. Salingerin elämäkerran, joka ilmestyi heti seuraavana vuonna kirjailijan  kuoleman (2010) jälkeen. Elämäkerturi Kenneth Slawenskin kertomuksen perusteella sain käsityksen, että Salingerin elämää varjosti koko hänen elämänsä ajan asia hänen alkuperästään. Hän oli juutalainen. Hänen perheensä halusi ja pystyikin elämään menestyvän amerikkalaisen elämää, ei-juutalaisena. Tuntui uskomattomalta ja järkyttävältä miten asia vaikutti kirjailijan elämään ja mitä tarvittiin, ettei tämä salaisuus paljastuisi. Minusta surullinen  mutta lukemisen arvoinen elämäntarina.

Filip Roth kirjoittaa Ihmisen tahra-nimisesä kirjassa yliopiston opettajasta, joka polveutui  värillisistä vanhemmista ollen ulkonäöltään erehdyttävästi kuin valkoihoinen. Prostituoitu nainen oli tunnistanut hänen piirteensä ja heittänyt ulos. Hänen isänsä hankki perheen elannon palveluelinkeinoista. Poika ponnisteli ja onnistui saavuttamaan enemmän kuin muut hänen ikäisensä ja kohosikin arvostettuun yhteiskunnalliseen asemaan.  Hän ei voinut esitellä tyttöystäväänsä äidilleen, jotta hänen elämänsä salaisuus ei paljastuisi. Tarina on lavea ja karmea. Lähellä loppua esitetään kysymys: Mikä on ihmisen ydin?

Yksin Berliinissä

Maha tuli kipeäksi lukiessani Hans Falladan  kirjoittaman Yksin Berliinissä.  Miksi kirjalle oli annettu nimi Yksin Berliinissä. Ehkäpä siksi, että ihminen Berliinissä vuoden 1940 vaiheilla olisi todennäköisesti ollut paremmin turvassa jos hän ei olisi tavannut ketään,  puhunut kenellekään eikä ollut kontaktissa ympäristöönsä. Oli vaarallista nähdä, reagoida , -ajattelukin oli vaarallista jos asenne ei ollut Heil Hitler!

Kirjan päähenkilöinä on työläispariskunta, joka haluaa vaikuttaa ympäristöönsä kirjoittamalla ja jakelemalla salassa pidettävän luonteisia kortteja.

Hans Fallada, oikealta nimeltään Rudolf Ditzen,  syntyi 21.7.1893 Greifswaldissa maaoikeuden tuomarin poikana, muutti 6-vuotiaana Berliiniin perheensä mukana.. 

Hän kuoli 1947 juuri ennen tämän teoksen ilmestymistä.

Kymnaasia käydessään 18-vuotiaana Rudolf  lavasti ystävänsä kanssa kaksintaistelun. Siinä Rudolf loukkaantui vakavasti, hänen ystävänsä Hans Dietrich von Necker kuoli.

Seuraavana vuonna Rudolf oli hoidettavana hermoparantolassa.

Kirjan jälkisanoiksi on kirjoitettu mm: Onkohan tällaista sattunut ennen? Saksalaisen kirjailijan teoksesta sukeutuu yli kuusikymmentä vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen kansainvälinen tapaus, nettikirjakauppa Amazonin ykköshitti ja kahdenkymmenen maan myyntilistojen kärkinimi. … Kuvaus natsivaltaa vastustamaan nousevista pienistä ihmisistä liikuttaa lukijoiden mieltä ympäri maailmaa.

Aika on ilmeisesti vastaanottavainen tiedolle, että maassa, jonka pimeää kautta on maailmalla pitkään synkentänyt kollektiivisen syyllisyyden leima, kuului Hitlerin vastaiseen  oppositioon yksittäisten maineikkaitten hahmojen ohella tällaisia ”ihan tavallisia” saksalaisia….

Mietin, miksi kirjan lukeminen teki kipeää. Onko siinä jotain tuttua

Kirjassa on hyvä liitehakemisto. Valokuvia oikeudenkäyntipöytäkirjoista ja kirjeistä, lisäksi nimien ja termien selitykset.

Kirjailija ja esseisti Tommi Melender arvioi kirjaa blogissaan  sanoin: Hieno lukuelämys lisäten vielä, että se kouraisi vatsanpohjaa.

Mihin avustukset menevät?

Mihin kehitysyhteistyö- tai avustusrahat käytetään? Kysymys heräsi todellisena kun Tarja Tuovinen kertoi Lieksan kirjastolla uuden kirjansa Hikeä, kyynleitä ja sideharsoa-esittelyssä  pitkäaikaisista kokemuksistaan avustustyössä eri puolilla maailmaa, Sri Lankasta  Afganistaniin ja  Afrikan eri puolille. Tarja kertoi kohteita nimeämättä, että avustustyöhön kerättyjä varoja käytettiin muuhunkin kuin varsinaiseen avustustyöhön ja sen organisointiin, mm. sotilaiden asehankintoihin. Hämmentyneenä kuulijana saattoi kysyä, kannattaako antaa rahaa avustusjärjestöille, jos samalla luodaan edellytykset sorrolle ja väkivallalle. Minkä verran kummirahoista pääsee perille.

Pekka Haavisto korosti ministeriksi nimittämisensä aattona, että kotimaassa valtion yritysten valvonnan kehittämisen rinnalla on kehitettävä kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaa. Onhan jo pitkään ollut tiedossa että kehitysmaavaroilla pidetään yllä paljon muuta kuin paikallista kehittämistä ja sikäläisten ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen tähtääviä toimia.

Viittaako samaan suuntaan ympäristöministeri Ville Niinistön tekemä  avaus Varsovan ilmastokokouksessa käsiteltäessä kehitysmaiden ilmastotoimien rahoitusta. Niinistön mukaan Suomi kasvattaa ilmastorahoitustaan ensi vuonna. Rahat tulevat kehitysyhteistyörahoituksen sisältä. Tämä tarkoittanee sitä, että kehitysyhteistyövaroja suunnataan uudelleen keskittyen päästöjen vähentämiseen.  Voidaanko se organisoida niin, että entistä enemmän rahasta menee oikeaan osoitteeseen. Uudet asiantuntijat ja toimijat astukoot tehtävään, toivottavasti riittävän  tietoisena jopa huolestuneina ilmastomuutoksen aiheuttamasta uhkasta erityisesti kehitysmaissa.

Knausgårdia lukiessa

Noin vuosi sitten sattui ruudulleni video, joka oli kuvattu jossain kirjaston takahuoneessa kun  Claes Andersson kertoi kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet häneen tai jotka hänen mielestään kannattaisi lukea. Kirjoitin muistiin nimen Karl-Ove Knausgård. Nyt sain lainattua hänen kirjoittamansa kirjan Taisteluni. Kirjan nimi aiheuttaa erilaisia mielikuvia, koska tiedän Hitlerinkin kirjoittaneen saman nimisen. Sitä en ole sitä lukenut,  - vielä. Pitänee lukea että mielikuvien sijaan tietäisin mitä hän todella kirjoitti.

Samalla videolla Clas Andersson suositteli myös Andre Giden kirjoittamaa Ellei vehnänjyvä kuole, vai oliko suosittelija sittenkin Pertti Jarla, Fingerporin piirtäjä.  Muuten, Pertti Jarla on saanut tilaa  jossain television ajankohtaisohjelmasa. Hyvä, Jarla on ansainnut paikkansa! Jarlan tapaisia sanaseppoja tarvitaan,  - minun mielestäni. Taisi ollakin Ville Ranta, mutta hyvä hänkin, erinomainen.

Nyt harhauduin aiheesta, joka sai minut aloittaman tämän sepustuksen. Andre Gide ja Karl-Ove Knausgård kirjoittavat lapsuudestaan,  - Gide aikuisuusikäänsä asti. Etenkin Knausgårdin kertomus nostaa muistista oman kouluaikaisen ”taistelun”. Norjan maaseudulla lapsuutensa eläneen Knausgårdin elämässä on enemmän yhtymäkohtia omaani kuin esimerkiksi yläluokkaisen Giden.  Saima Harmajan nuoruuden päiväkirjat ovat taas oma lukunsa..

Knausgårdia lukiessa kuljen Lieksan rapaisia teitä, palelen Moisionkadun koulun ulkorapun suojassa kun englanninkielen ontuva turkkiliivinen miesopettaja ajelee meitä ulommaksi honottaen: Ilma on ilmaista! Olen urheilutunnilla kun erään tytön korkokengästä irtoaa korko. Voimistelusalissa hyppään korkeimmalle, 130 ja ruokavälitunnilla pari-kolme yläluokan poikaa tuo minun pulpetilleni taitellun kirjelappusen. Häkellyn ja sysään sen ujouttani lattialle. Tytöt sieppaavat sen käsiinsä, lukevat ja vastaavatkin muka puolestani sen lähettäjille. Taisin olla 12-13 päätellen siitä, missä luokassa ja millä paikalla muistan silloin istuneeni. Katsoin ulos. Muistan pihanäkymän. Istuin toisessa kerroksessa ikkunan vierellä ja söin voitaleipää ja ryyppäsin pullosta maitoa. Olin  jo oppinut vähän englantia. Ymmärsin mitä tarkoittaa I am fond of you.

Murteiden katoaminen

Tavvoo savvoo on savon kielen sanakirja vuodelta 1997. Kirjoittaja kotiseutuneuvos Unto Eskelinen (1921) on  kuopiolainen kansakoulunopettaja, monitahoinen kultturivaikuttaja ja savon kielen tulkitsija.  Ostin tämän kirjan asuessani Etelä-Suomessa. Oli nautinto lukea  Eskelisen taiturimaista savon viäntöö. Kuvittelin istuvani lapsuuskotini uuninvieruspenkillä.

Muutama päivä sitten sattui käteeni Raija Lakion kirjoittama Makkee-Sortin sakki. Tärkeimpinä tapahtumapaikkoina ovat Kontiovaara, Karsikko ja Hirvivaara. Näillä kylillä puhuttiin kirjan tapahtuma-aikaan 1940-luvulla ja myöhemminkin  savon murretta läheisesti muistuttavaa pohjois-karjalan murretta.  Kirja on käsittääkseni osittain  tosiasioihin perustuva ”dramatisoitu” muistelmateos harvaanasuttujen itä-suomalaisten kylien ihmisten arkielämästä. Olen selaillut Raija Lakion kirjaa  edestakaisin tavoitellen siitä minunkin lapsuudessani  ja kotikylälläni Hattusaaressa puhuttua kieltä. Vanhan asutuksen hävitttyä kyliltä ja ainakin Hattusaaren muututtua lähes kokonaan lomasaareksi on murrekin häviämässä. Sitä ei enää tarvita.

Luin aivan muutama päivä  sitten ilmiöstä kielen diversiteetti. Huoli  monimuotoisuuden vähenemisestä luonnossa on tuttu puheenaihe, mutta sehän koskee todella myös kieltä. Minusta kielen tai murteen häviäminen on lopullinen, koska kielen uudelleensyntyminen on mahdotonta kuten eliöiden sukupuutosta selviäminen.

Menetimme oman äidinkielemme, murteemme ns. sivistyksen tavoittelussa. Koulusta se alkoi. Murteella puhuminen oli pahasta, piti opetella ns. kirjakieli.

Muutettuani pääkaupunkiin nuorena tyttönä muiden täkäläisten nuorten malliin kysyttiin minulta työpaikalla kun tiedettiin mistä olen lähtöisin: Osaatko sanoa kualkiärylöitä. Kyllä siinä meni halut viäntee savvoo.  Parikymmentä vuotta sitten matkustettaessa pääkupunkiseudulta Lieksaan Varkauden seutuvilla alettiin huoltoasemalla kysyä: Mitteepävielä tai saesikko olla jottain muuta ja lopuksi olokkeepa hyvä.  Tänä päivänä toivotetaan: Hyvää päivän jatkoa etelä-suomalaiseen malliin. Oletan, että parinkymmenen vuoden päästä toivotetaan yhä useammassa paikassa: Hävönaisdei.

Raija Lakio on onnistunut monessa kohtaa hykerryttävällä tavalla jäljittelemään murteellista ilmaisua.  Monessa kohdassa koen lukiessani, ettei asiaa sanota kyseisellä tavalla pohjois-karjalaisessa murteessa. Ymmärrän, että eri kylissä sen aikaisten huonojen kulkuyhteyksien takia kehittyi kielikin,  -voisiko sanoa kyläkohtaiseksi kuten syntyi eri kaupunkien oma slangi. Toisaalta murteellisen kielen kirjallinen ilmaisu on ongelmallista. Kirjan Tavvoo savvoo-tekijä Unto Eskelinen avaa upeasti savon kielen saloja käyttäen ja selosten käsitteitä puristussupistuma, assimilaatio, herrastee, ts-yhtymä, diftongiutuminen, välivokaali, yleisgeminaatio, redusoituminen jne.

Minusta Tavvoo savvoo-kirjan kirjoittaminen on kultturiteko. Samoin Raija Lakion  Makkee-Sortin sakki.

Eino-myrsky ja markkinat

Eino-myrsky rymyää vielä vaimeasti. Se aiheutti lyhyen sähkökatkoksen iltapäivällä. Muualla Suomessa on uutisten mukaan 180 000 kotia  ilman sähköä. Jos ei pahene niin täällä päästään vähällä, - taas. Nyt ilma selkenee. Kuu möllöttää lähes täytenä pilvien lomasta ja  ilma alkaa jäähtyä. Eilen illalla tuntui oudolta kun ilma oli sumuinen ja lämmin, mutta lähes täysikuu. Täyden kuun ajasta on minulla mielikuva  kuulaudesta ja kirpeydestä.

Viime viikolla oli taas juttua epäonnistumisen autuudesta. Ajattelin, mitenkähän käy Talvivaaran Perälle. Kannattaa muistaa sitten kun Talvivaara ponnahtaa muutaman vuosikymmenen päästä pinnalle. Kannatti epäonnistua, siitä opittiin ja sitten menestyttiin. Nokian Ollilahan vuosi sitten piti epäonnistumista tärkeänä kehityksen moottorina. Mitenkähän käy Nokian? Onko Ollila oikeassa jää nähtäväksi. Hesarin kolumnisti Elina Grundström (12.11.13) sanoo että epäonnistumisen jalostavasta vaikutuksesta persoonallisuuteen on niukasti tieteellistä näyttöä, eikä yritys- tai sotahistoriasta löydy todisteita siitä, että tappio johtaa automaattisesti voittoon.

Aalto-yliopiston opiskelijoiden käynnistämää epäonnistumisen päivää vietettiin viime keskiviikkona. Grundström kirjoittaa: Jos päättäjät uskovat, että yritysten syntyminen on kiinni vain asenteista, Suomen tulevaisuus on höttöisellä pohjalla. …

Kolumnisti kertoo: The Atlantic-lehden lokakuun numeron Liza Mandyn artikkelin mukaan Piilaaksossa arvostetaan työnhakijaa tai riskipääomaa etsivää yrittäjää, joka on selvinnyt perustamansa yrityksen konkurssista. Hänen ajatellaan saaneen arvokasta kokemusta – vähät siitä, että kokemus on yleensä hankittu muiden rahoilla. …Suomalaisen epäonnistumisen päivän nettisivut kannustavat ihmeen kevyesti konkurssin tekemiseen, koska se on kuulemma niin mahtava oppimiskokemus.

Suomalaiset muistavat vielä 1990-luvun laman, jossa moni yrittäjä joutui pankkikriisin maksumieheksi ja elinikäiseen velkavankeuteen. …Suomessakin on viime aikoina nähty monta tapausta, joissa menestys on kääntynyt katastrofiksi, kuten Nokia ja Talvivaara, toteaa Grundström.

Vaikka epäonnistumisen päivä on ideoitu Otaniemessä, ajatus on tuontitavaraa. Epäonnistuminen on elämäntaitokirjallisuuden uusin muoti-ilmiö Se on peräisin samasta puppugeneraattorista kuin positiivinen ajattelu, tunneäly ja sisäiset sankarit, Ne ovat hetken eläviä muotikäsitteitä, joihin sisältyy himpun verran totta ja paljon potaskaa.

päättelee Grundström.

Grundströmin kolumnia koskevassa mielipidekirjoituksessa tänään Minna Stenius kirjoittaa mm: Elämme sellaisten taloudellisten realiteettien aikaa, että meidän olisi syytä ruveta uskaltamaan. Kustannuksia ei voi loputtomasti karsia – pitää myös luoda uutta.

Yksi tuttavani totesi: Eihän rahaa ole olemassakaan, sehän on pelkkiä numeroita! 

Tuula-Liina Varis vieraana

Tuula-Liisa Variksen yksi novelli vasta ilmestyneessä novellikokoelmassa kertoo  Hanneksen ja Esterin rakkaudesta  Kokoelman  nimi on Että tuntisin eläväni. 

Tuula –Liina Varis vieraili tänään Lieksan kirjastolla esittelemässä uutta kirjaansa ja vastaili yleisön  kirjallisuutta koskeviin kysymyksiin. Tupa oli täynnä. Osa kuulijoista joutui seisomaan salin perällä. Kun paikka on lukusali, akustiset ominaisuudet eivät ole parhaat mahdolliset luentoja varten. Suuri yleisömäärä vahvisti vielä vaimennusta. Takana valitettiin, ettei kuulu. Käsitykseni mukaan äänentoistoa olisi helppo korjata teknisillä laitteilla, eikä olisi kalliskaan toteuttaa.  Jos istuimet sijoitettaisiin kuten Rosa Liksomin luentotilaisuudessa kuuluvuus olisi parempi. Silloin tuolit oli sijoitetettu  kehään/rintamaan puhujan eteen..

Minulla oli ennakkoluulo Variksen ”rakkausnovellien ” suhteen. Oikeastaan olen hyvin vähän lukenutkaan naisten kirjoittamia, etenkään ns. rakkausromaaneja. Rosa Liksom ja tietysti Jotuni, Helvi Hmäläinen ja onhan niitä montakin kun alan muistella. Rosa ja Jotuni  eivät kirjoita rakkaudesta vaan elämästä kaikkine piirteineen Varis yllätti positiivisesti. Hanneksen ja Esterin suhteen syntymiskohtauksessa  koin tosiasioiden toteutumisen, jos niin voi ollenkaan luonnehtia rakkaussuhteen kyseessä ollen. Variksen toimittajana kirjoittamia juttuja olen lukenut mielelläni.

Keskustelussa esitettiin, että novellit voitaisiin ryhmitellä omaksi ryhmäkseen hyllyssä. Minä en esittänyt mitään, mutta haluaisin että nobelistit olisivat omassa hyllyssään helposti löydettävissä.

Tilaisuuden päätyttyä tyrkkäsin takahuoneessa  Varikselle, kirjailijaliiton puheenjohtajalle, pohjois-karjalaiselle vaikuttajalle kirjallisuuden alalla uuden kirjan Eläkeläisenä maaseudulla, jonka tekemiseen olen muutamalla sähköpostitekstillä osallistunut. Varis kertoi juuri valmistelevansa  eläkeläisyyttä, vanhuutta tai jotain muuta sen tapaista  juttua Kirjailija-lehteen. Täysosuma!

Kannatti mennä tilaisuuteen. Aion lukea Variksen rakkausnovellit. Käsitteleekö hän niissä elämäänsä Pentti Saaikosken vaimona? Kiinnostaa, mitä hän siitä kirjoittaa vai kirjoittaako mitään. Saarikoski oli tunnetusti estoton ja kursailematon ainakin kirjoittaessaan. Saarikoski oli todennäköisesti normaali suomalainen murrosikäinen, joka ruiskutti spermaansa päiväkirjansa sivuille. Niin kirja Saarikosken nuoruusvuosista yrittää todistaa.

Sulien kelien keskellä marraskuussa

Marraskuu on kohta puolessa välissä ja maa on aivan sula. En malta pysyä kasvimaalta poissa, vaan nokkaisen kuokalla sieltä täältä ja nostelen rikkaruohoja. Vielä ehdin kylvää porkkanaa ensi kesää varten. Se alkaa itää heti kun maa lämpenee keväällä ennen kuin voi aloittaa maan käsittelyn kylvöä varten. Eipä se jouduta porkkanaa enemmän kuin muutaman viikon, mutta sekin avittaa alkukesän odotuksessa. Valkosipulikin olisi pitänyt kylvää nyt syksyllä, mutta siihen sopivia istukkaita ei ollut paikallisessa siemenkaupassa.

Viehättävästi talitintit kylpeä purskuttavat pihalla kalliokuoppaan syntyneessä lammikossa kuten kesähelteellä olen siinä nähnyt pikkulintujen tekevän. Myrsky-yönä kookas naavalla kiinteäksi kiedottu havupallo ilmestyi pihakuusen juurelle. Oravat kesyyntyvät; viivyttelevät lintujen syöttöpaikan liepeillä valmiusasennossa ennen pakoa. Useana aamulla iso lintu on rymistellyt pihakuusikossa. Valkoturkkiset jäniksen poikaset on helppo havaita pimeällä auton valoissa, mutta vaikeaa väistää, koska ne sykyilevät puolelta toiselle osaamatta poistua valokiilasta. Ovat helppoja saaliita ennen lumen tuloa.

Ilmastonmuutos on kestopuheenaihe. Isänpäivänä Hesarin kotimaa-palstalla Heli Saavalainen kirjoittaa otsikolla Päästöt kuriin etuajassa kertoen Hinku-projektista (Kohti hiilineutraalia kuntaa), jossa viisi suomalaista kuntaa Kuhmoinen, Mynämäki, Padasjoki, Parikkala ja Uusikaupunki ovat onnistuneet vähentämään ilmastopäästöjään etuajassa. Tarkoitus on vähentää liikenteen, asumisen ja ruoan päästöjä EU:n asettamia tavoitteita nopeammin: 15 % vuoteen 2016 mennessä, 80 % vuoteen 2030 mennessä. Hinku-kuntia on nyt 14 ja kumppanuuskuntia kaksi. Hinku on muutakin kuin päästöjen vähentämistä. ”Viedään eteenpäin taloudellisesti järkeviä ratkaisuja, joilla on kasvumahdollisuuksia” sanoo hanketta johtava professori Jyri Seppälä Suomen ympäristökeskuksesta.

Energiaa säästyy; tulee halvemmaksi, kertoo eräs projektissa mukana oleva yrittäjä.

Samalla  sivulla on graafinen esitys, joka kertoo koko maailman ilmastopäästöistä Sen mukaan  Kiinan ilmastopäästöt ovat kasvaneet aikajaksolla 1990 – 2012 noin nelinkertaiseksi. Ns. kehittyneiden maiden yhteinen päästömäärä on hieman laskenut  samana aikana.  Koko maailman yhteenlaskettu ilmastopäästömäärä on kyseisenä aikajaksona kasvanut 33 %.

Varsovan ilmastokokous alkaa huomenna. Se kestää 11 päivää. Suomen pääneuvottelijan Harri Laurinkan  mukaan Varsovassa pitäisi päästä sopuun siitä, milloin maat ilmoittavat päästövähennystavoitteensa.

 Hitaita ovat herrojen kiireet!

Saariahoa ja Sibeliusta kuulemassa

Lesli Hindleyn viimeinen musiikinhistorian  tunti, jonka aikana oli tarkoitus käsitellä suomalaista  kansallisromantiikkaa ja nykymusiikkia hurahti niin nopeasti, että ehdimme vain pienen hipaisun verran tutustua Kaija Saariahon musiikkiin. Saariahon säveltämä kuulokuva japanilaisesta buddhalaispuutarhasta tuntui ymmärrettävältä ja äänet tunnistettavilta. Eino Leinon kirjoittama Iltarukous oli Saariahon säveltämänä oudosti tulkittu; saariahosmaisesti.  Laajat intervallit, selitti Lesli. Lukaisin netistä, että atonaalisessa musiikissa ei useinkaan ole sävellajia, siksi se tuntuu tottumattomasta kuuntelijasta vaikealta. Kuulijan on vaikea ennustaa tulevia hetkiä! 

Ns. tonaalinen musiikki on sitä vanhaa, tuttua ja turvallista.  Sibeliusta kuunnellessa voi jopa nukahtaa, mutta Saariahon musiikki tuntuu aiheuttavan stressiä siihen tottumattomalle. Auttaisikohan Saariahon musiikkiin totuttautuminen sietämään paremmin muutakin elämän epävarmuutta.

Sibeliuksen säveltämät romanttiset laulut ja 1909 sävelletty Sinfonia nro 3 päättivät opintokokonaisuuden. Saimme uppoutua harmoniseen kesäidylliin.

Opiskelijoina arvioimme kurssia  exellent-huudoin. peukkuja kohotellen ja kovasti taputtaen toivomalla että saisimme samanlaista lisää vaikkapa jo ensi kevätkaudella.

Harsopussien kanssa kauppaan

On aika ottaa käyttöön harsopussi, joka on vaikkapa omin käsin tehty vanhasta muka käyttökelvottomaksi käyneestä ikkunaverhosta, kerätä siihen kaupassa ostettavat  vihannekset ja hedelmät ja kantaa ne harsopussissa kassalle. On aika välttää entistä enemmän etenkin sellaisen muovin käyttöä, jota ei polteta polttolaitoksessa vaan että sen joutuminen kaatopaikalle tai luontoon sellaisenaan on nykyoloissa mahdollista..

Minullahan on varastossa ainakin yksi jo parikymmentä vuotta sitten lahjaksi saamani harsopussi. Ekovihreä Marketta Horn, entinen espoolainen kunnallispoliitikko, valtiotieteen tohtori, ompeli vanhoista verhoistaan harsopusseja jo 1980-luvulla ja jakeli niitä tuttavapiirissään. Marketta on ollut edelläkävijä  monessa suhteessa. Muovien joutuminen luontoon oli yksi hänen monista huolenaiheistaan, jotka liittyivät ympäristön- ja luonnonsuojeluun. Marketan matkustettua  Aasiassa joitakin vuosia sitten hän kertoi nähneensä järkyttäviä määriä muovipusseja rautateiden varsilla. Muovipussiogelma on maailman laajuinen.

Kuulin tiedotusvälineestä, että ohuiden muovipussien käyttö aiotaan kieltää EU:n alueella, koska 90 prosentilla tutkituista linnuista löytyy muova vatsasta. Minulla syttyi intomielinen ajatus repäistä rohkeasti ja järjestää haastekampanja harsopussien käytöstä lähipiirissäni. Hoksasin myös, mikä markkinarako tässä piileekään. Harsopussi tai niin monta harsopussia kuin ennen tarvittiin ohuita läpinäkyviä muovipusseja esimerkiksi vihanneksia ja hedelmiä varten on varattava kauppakassiin jo kotoa lähdettäessä. Jos ei osaa tai halua itse ommella tai ei ole sopivaa kangasta on  pussi ostettava kaupasta samalla tavalla kuin nyt voi ostaa muovikasseja kassatiskin alta. Jos niitä ei siellä ole, kauppa hankkii ennen kuin asiakas on mennyt sinne missä niitä on.  Asiakashan on aina oikeassa!

.

Matkustin  Marketan kanssa Venäjällä seitsemän vuotta sitten. Toreilla ja kaupoissa läpinäkyvän ohuen muovin käyttö oli yleistä. Keitinpiirakat sujautettiin myydessä muovipussiin. Marketta kieltäytyi ottamasta vastaan muovipussiin pakattua. Muutaman piirakan ottaminen paljaaseen käteen ja reppuun sujauttaminen ei tuottanut ongelmia.

Polttolaitosten rakentamisella on kiire, jotta päästään alkuun tässä mielestäni kaaosmaisessa tilanteessa.  Kestää ties miten kauan ennen kuin EU:n byrokraatit saavat uuden muovipussien käyttöä kieltävän lain säädettyä tai laadittua edes direktiivin, jos saavat koskaan!   Ennen ilmaisten pussien kieltoa osuutemme tässä asiassa on se, ettemme ota vastaan kaupan tarjoamia maksuttomia muovipusseja vaan pidämme mukana omat pussimme.. 

Enna kirjoittaa LL 2.11.13

Ennan kirjoittama Pieni poika (LL 2.11.2013) lukijan napakymppi-palstalla teki minuun ”vaikutuksen”. Kyyneleen tapainen sumensi silmää ja sydänalassa  jokin liikahti. Pieni on kaunista, sopisi tähänkin. Pienellä tekstimäärällä voi ilmaista parhaimmillaan enemmän kuin paljolla..

Viime viikkoina on ollut kirjamessuja ja ties mitä kirjoittamiseen liittyviä tapahtumia. On ollut kuulemma jokin skandaalin tapainenkin, kun joku älykkö alkoi herjata nykyisiä kirjamassoja ja uusien julkaistujen kirjojen tasoa.

Minäkin olen osallistunut samaan herjaamiseen. Kirjoja julkaistaan sellaisella volyymilla, että tavallinen kirjastonkäyttäjä on pulassa. Uskoako kustantajien kehuja, kirja-arvosteluja vai onko vain käytävä itse käsiksi uutuuksiin. Mauno Saaren kirjoittamassa elämäkerrassa Paavo Haavikko sanoo itsestään, että hänellä on jonkinlainen moraalinen krapula siitä, että hän kirjoittaa ja julkaisee. Haavikon mielestä on ajanhukkaa lukea häntä kun on niin paljon aikaisemmin julkaistuja kirjoja jotka kannattaisi lukea! Sen sanoja oli Paavo Haavikko!   Mutta lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner kirjamainoksessa julistaa. 

Erilaisia löytöjä metsäretkellä

Tämän viikon aikana olen  samoillut lomailevan tyttäreni kanssa lähimetsissä ja Patvinsuolla . Kaikkiaan matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä. (Ei paljon tervejalkaisena, mutta iskiasvaivaisena saavutus). Löysimme lähiympäristöstä ikävien hakattujen metsäalueiden ohella upeita luontokohteita, joista emme ennen tienneet. Suolampia, jäkäläkankaita, runsaspuolukkaisia metsiä, kallioita, kohisevia vesivirtoja metsäuomissa, karpalosoita ja suppilovahveroesiintymän. Suruksemme huomasimme, että Erä-Eerolta Vaskikalliolle johtava vihättävä metsäpolku oli osittain tuhottu metsäkoneiden myllättyä isolla alueella. On ikävää, ettei pystytä säilyttämään vanhoja perinteisiä väyliä selaisenaan. Muistini mukaan eräs kiinteistöinsinööri oli sitä mieltä ettei vanhoja polkuja ole lupa hävittää. Miten lie. Missä raja kulkee luvallisen ja luvattoman välillä. Se on ns. veteen piirretty viiva.

Ohittaessamme Erä-Eeron tukikohtaa tapasimme pihalla lähes kesyjä lintuja syöttöpaikalla; käpytikkoja, tinttejä ja oraviakin. Syöttölaite vaikutti hyvin toimivalta. Hyvä muistaa, millainen se oli. Kämpän ikkunoista pilkotti somasti jäkäliä aseteltuina puitteiden väliin. Jäkälää on perinteisesti käytetty tasaamaan kosteutta puitteiden välissä.  Piipusta nousi savu. 

Lähistöllä tupsahdimme ison varastorakennuksen ja jokseenkin laajan peltoalueen ääreen. Onko täällä korpien keskellä viljelyksiäkin ja mistä lähtien, kyselimme. Karttaan oli merkitty montakin erillistä peltoaluetta, joiden tämän hetkinen tilanne kiinnosti meitä niin, että kiertelimme alueet todeten, että ne olivat täydessä viljelykunnossa. Vihreä vahva heinän sänki oli valmiina ensi kesän kasvuun. (Saisinkohan sieltä ostaa heinää, jos hankkisin vielä oman vuohen).  Vaaran laelta löytyvällä peltoalueella oli jäänteet asumuksesta ja navetasta. Ketä täällä on asunut, aprikoimme. Mikä oli se suku, joka tätä paikkaa piti. Saimme kysymyksiimme vastauksen tiellä kun tapasimme naapurin vanhan isännän ja tykitimme häntä kysymyksillämme. Sehän on Mantsinvaara ja siellä asui suurperhe Kyllöset. Lapset olivat käyneet samaa koulua tapaamamme isännän kanssa. Vaihdettiin tavanomaiset kuulumiset. Isäntä kertoi vuokranneensa asunnon keskustasta talvea varten, koska tietä ei pidetä auki talvella hänen kotitaloonsa. Kysymykseen, kuinka voitte, hän kertoi tekevänsä metsätöitä. Ei sängyn pohjalle kannata jäädä makaamaan tai siihen jää lopullisesti, hän arvioi. Siihen mielipiteeseen tuntuu hyvältä yhtyä.

Kontiovaaran harjutien jyrkästä kohdasta raahasimme ylös tielle kaksi valkeakuorista televisiota, yksi tien kummaltakin puolelta ja levysoittimen. Lopultakin, olivathan ne siinä maanneet vuosikausia mieltä vaivaamassa. Suuttuneena suunnittelin lähettää valokuvan niistä ja löytöilmoituksen Lieksan Lehteen. Meinasin ilmoittaa, että jos joltakulta on kuormasta pudonnut ajajan huomaamatta nämä laitteet, niin ne ovat nyt löytyneet, mutta ne ovat jo tuhoutuneet. Aikaisemmin, vuosia sitten,  olimme raijanneet alhaalta ylös auton akun. Nykyisen jätehuollon aikakautena ei tällaista enää tavattane, eihän!