Synttäriulkoilua

Synttäreitä ja sukulointia

Helmikuun 22. päivään sattuu meidän kaksihenkisessä perheessämme  toisen nimipäivä ja toisen syntymäpäivä. Minun toinen etunimeni Tuulikki muistetaan silloin.

Nuoremman tyttären perheeltä postissa tulleet onnittelukortit ja erityisesti niihin itse laaditut onnittelurunot olivat ”ihanat”. Että ne… - osaavatkin!

Samana päivänä sain toiselta tyttäreltä ”salaisen” puhelinviestin: ”Tulemme iltajunassa onnittelemaan isää, älä kerro, vaan tule asemalle vastaan, jos pääset.”

Minä keksin valkoisen valheen ja osallistuin yllätyksen valmisteluun.

Vaari täytti pyöreitä, mutta ei meillä ole tapana juhlia. Pakko oli sitten pienet pidot järjestää perhepiirissä kun samppanjapullokin oli tulijoilla sitä varten varattu. Voissa paistetut lätyt ja mansikkahillo nyt ainakin, yhdessä lumikenkäilyä lumisessa metsässä ja saunomista ulkosaunassa. Minusta yhtä juhlaa. Vaarinkin oli pakko pitää lomapäivä metsänhakkuun lomassa. Sää oli ulkoilun kannalta hyvä; pikkupakkanen. Tsiigailtiin miten avaisimme näkymää koilliseen harventamalla metsää kunnolla. Auringon nousu koillisesta ja taas illalla auringon paiste kaukana näkyville vaaroille on tavoitteena. Tien varressa puupinot kasvavat hiljakseen traktorin ja lihasvoiman varassa.

Minä hyödynsin vierailua totutulla tavalla; pyytämällä apua tietsikkaan liittyvien lisälaitteiden asennuksessa  - joka käynnillä jotain uutta. Miten minä pärjäisinkään ilman heitä!

Pääsiäiseen on enää vain viisi viikkoa!

Vuodet vierii, kello käy

vaan ei vaarissa aika näy

Seitsemänkymmentä jo lasissa

eikä vikaa vaarin vauhdissa

Onnea vaari mahtava

toivoo perhe rakastava

Kun Tuulikin päivään heräämme,

kaikki auringonsäteet yhdessä  keräämme.

Sidomme ne suureksi nipuksi

ja annamme tuulen tuoda ne

luoksesi.

Aurinkoista nimipäivää!

Meitä on miljoona

Meitä, yli 65 vuotiaita on Suomessa miljoona, josta 50 000 on ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa. sanoo Vappu Taipale Suomen Punaisen Ristin jäsenlehden ykkös-numerossa. Siis 20 eläkeikäistä pärjää itsekseen yhtä hoidettavaa kohti.  Taipale hehkuttaa vanhusten puolesta. Hänen mielestään pitäisi heittää romukoppaan mielikuvat, joista suurin on ajatus vanhoista ihmisistä taakkana – koska ikääntyneet eivät ole työelämässä, he eivät tuota mitään. Taipaleen mukaan vanhat ihmiset ovat erittäin tuottavia: Vanhat ihmiset tuottavat sosiaalista pääomaa, jolla ylläpidetään valtavat määrät hyvinvointia. Vanhuus ei ole sairaus. Enemmän huomiota ansaitsisivat ne asiat, jotka pitävät ihmiset virkeinä ja terveinä.

Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa yli 60-vuotiaat käyttävät kulutukseen enemmän rahaa kuin alle 20-vuotiaat. Tällaisia kansantalouksia on maailmassa 38. Suomi on niistä yksi, valaisee Taipale.

Vappu Taipale ei ole kuka tahansa. Sen lisäksi, että hänellä on pitkä muodollinen ansio- luettelo, hän on ollut ja on edelleen aktiivinen osallistuja ja yhteiskunnallinen keskustelija miehensä Ilkka Taipaleen rinnalla. Vappu Taipale on 72-vuotias.  ”Jokainen voi edistää omaa hyvinvointiaan: Liity! Anna! Opi! Harrasta! NAURA!”

Väestötilaston mukaan Lieksassa  runsas vuosi  sitten oli  yli 65 vuotiaita 3484 asukasta.  Taipaleen esittämän suhdeluvun perusteella heistä on ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa  noin 175.  Viime aikoina on paljon puhuttu hoitajapulasta ja siitä, ettei yksittäistä hoidettavaa kohti ole riittävää määrää hoitajia. Kun otetaan huomioon mm. työaikalaki, vuosilomalaki ym. työlainsäädännön vaatimat näkökohdat on kiinnostavaa,  mikä on Lieksan todellinen hoitajamäärä suhteessa hoidettaviin.

Lieksassa on jo usean vuoden aikana kehitelty uutta vanhusten hoitomuotoa, jossa yksin- asumiseen kykenemätön vanhus sijoitettaisiin vieraaseen perheeseen. Ennakkoon ilmoitetut hoitokorvaukset tuntuvat kovin matalilta, eikä hanke ilmeisesti sen takia ole herättänyt kiinnostusta.

Minusta on tärkeää mieltää Taipaleen tapaan, että eläkeläisetkin ovat kuluttajia. Eläke, ainakin pienen eläkkeen saajilla kuluu elämiseen. Se menee samalla tavalla kuin nuoremmillakin, asumiseen, ruokaan, liikkumiseen, kotitalouteen ja  harrastuksiin. Kun vanhus tarvitsee koti- tai sairaalahoitoa, tahi muita palveluita hän maksaa siitä ja työllistää.  Jos jollakulla jää eläkkeestä yli kulutuksen ei sitä pidetä tyynyn alla vaan se on pankissa vapaassa käytössä rahamarkkinoilla tai muilla tavoin sijoitettuna.  Ei ne eurot jää minnekään piiloon makaamaan, eikä niitä kukaan polta, olipa ne tulleet talouteen mistä lähteestä tahansa. Raha kiertää!

Pikkutalo Olli Enne ja Panu Kaila

Sunnuntaina 10.2.   Anna-Sofia Berner kirjoittaa HS:ssa otsikolla Yksiö takapihalle. Arkkitehtiopiskelija Olli Enne on innostunut pikkutaloista, jotka voisi rakentaa ”takapihalle”, vaikkapa jo valmiin talon lisäksi. Omien vanhempien, oman perheen nuorten, jonkun sukulaisen tai vaikkapa aivan vieraan asunnoksi, vuokrattavaksi..

Minusta tässä on jotain, joka saa innostumaan. Joko on aika antaa periksi. Muutamat uudet omakotitalot ovat kuin linnoja. Viihdytäänkö niissä, osataanko leikkiä kotia. Mitä ne maksavat ja kenellä rahat riittää.  Lähes uusia, tosi tilavia omakotitaloja on paljon myynnissä Etelä-Suomen kaupunkien liepeillä. Ihmetellessäni, miksi uusia taloja myydään juuri kun ne on saatu valmiiksi, saan vastaukseksi: Avioeron takia!

Olli Enne aikoo suunnitella ja rakentaa yhden omakotiyksiön diplomityönään. ”Kaavoituksen turhat esteet on tehty itse, joten ne voidaan purkaakin. Enne innostuu maalailemaan parempaa maailmaa. ”Olisi hienoa nähdä yhteiskunta, jossa ihmiset eivät säästäisi asuntoihin. He voisivat sijoittaa rahansa johonkin tuottavaan, vaikka yrityksiin”.

Enne sai äskettäin tietää, että Vancouverissa, Kanadassa on helpotettu tietyillä alueilla sääntöjä niin, että pikkutalojen rakentamisesta on tullut helppoa.

Asuminen on muutakin kuin kaavoitusta ja markkinointia. Millaista omakotitaloyksiössä olisi elää? Miltä se näyttäisi? Ainakin Enne rakentaisi sen puusta. ”Se on halpaa, se on helppoa työstää, ekologista ja sopii suomalaisuuteen”. Todennäköisesti asunto aukeaisi vain yhteen suuntaan. Ikkunoita ei siis olisi joka seinällä. Neliöitä voisi olla 35-60, kerroksia yksi, kaksi tai puolitoista. Enteen haaveissa omakotiyksiöt synnyttäisivät uudenlaista kaupunkielämää.  Esikuvia ovat  Helsingin Käpylän ja Kumpulan kaupunginosat

Minusta pikkutaloille puutarha-aloineen voisi varata  pieniä alueita maaseudullakin. Olisivatko ne verrattavissa siirtolapuutarhamökkeihin? Taitavat olla nekin suuremmiksi suunnitellut. 

Hesarin jutussa on yksi luonnos. Se näyttää yksikerroksiselta, jossa makuutilat on toteutettu parviratkaisuna. Parvella on ns. ranskalainen parveke.  jossa ovi aukeaa sisään päin ja kaide on seinän tasossa. Sehän olisi ihanteellinen makuutilan parveke, siitä voi tuulettaa huonetilaa tehokkaasti, tuulettaa vuodevaatteet ja antaa ainakin kesällä ulkoilman virrata kunnolla sisään. Alatasonkin voi sitä kautta tehokkaasti ja nopeasti tuulettaa, eikä ole vaaraa homeesta kun ilmanvaihto pelaa kunnolla.

Minusta pesutilat olisi järjestettävä siten ettei vettä päästetä  lattialle.  Amme tai allas on helppokäyttöinen ja turvallinen kosteusvahinkojen välttämiseksi. Suihkukaapeissa on valinnan varaa. Löylytila ei vie paljon neliöitä.  Puilla lämmitettävä keskusmuuri tekisi mökistä kodikkaan ja korvausilman otossa voitaisiin huomioida rakenteiden ”tuulettuminen”.

Olli Enne etsii tonttia, jolle voisi rakentaa koeyksiönsä. Projektin nettisivuilla on tontinomistajille kysely, jossa he voivat kertoa mielipiteensä ideasta. www.yksiopuutarhassa.fi

Tänään sain sähköpostin liitteenä videon, jossa arkkitehti Panu Kaila, puurakentamisen erikoistuntija esitelmöi viime tammikuussa Itä-Suomen yliopistolla Joensuussa puurakentamisen nykyisistä ongelmista Suomessa; home, kosteuden syntymekanismi rakenteissa, ilmanvaihto, tiiviit maalit  ja paljon muuta. Videon alussa Kaila esittelee rakennustensuojelun periaatteita. Pääset katsomaan videon osoitteesta www. rappana.fi/ajankohtaista/index.fi.html

Terijoesta mieleen tullutta

Viime lauantain laturetkeen liittyvä aihe, Venäjältä tulleet Kronstadtin pakolaiset, palautti mieleen vanhoja juttuja.  Kronstadtin matruusit olivat paenneet Terijoelle ja sieltä joko suoraan tai mutkan kautta tänne takamaihin. Tuo Terijoki-paikka nosti muistista nimen OVK, Otto Ville Kuusinen. Eikä siinä vielä mitään uutta, mutta samantien muistin lukeneeni Jörn Donnerin kirjoittaman elämäkerran runoilija Elmer Diktoniuksesta. Eikä Diktoniuksessakaan mitään erikoista, mutta Donner kertoo, että  Elmer Diktonius ja OVK olivat vanhoja, nuoruuden ystäviä ja sekin vielä, että OVK oli herkkä taiteilijasielu, muusikko ja runoilija; sellaisena läheinen Diktoniukselle. OVK:sta  tulee ensin mieleen muuta kuin hänen taiteelliset ominaisuutensa;  luetun historian perusteella.

Hertta oli OVK:n tytär, tumma viileä kaunotar. Isä taisi olla häneen vähän ihastunut, kuitenkin vain valokuvan ja äänen perusteella, koska silloin kun Hertta oli POP, ei meillä ollut televisiota, eikä muillakaan vielä silloin. Isä hymyili hitaasti toisella suupielellään vähän kuin salaa Hertan hehkuttaessa silloisessa Pienoisparlamentti-nimisessä radio-ohjelmassa.  Varoiko isä suututtamasta äitiä, kun äiti oli aiemmin hieman hermostunut  isän kerrottua savottaemännän terveiset isän herkän vatsan huomioimiseksi kodin pöperöissä

Isä sai tukkikämpiltä monenlaisia vaikutteita. Luulen, että hän oli sieltä saanut päähänsä, että äidillä on alemmuuskompleksi. Minä en ymmärtänyt mitä se merkitsi ja luulen ettei äitikään ymmärtänyt, mutta ei kyllä kysynytkään. Muitakin outoja sanoja muistan kuulleeni, kuten akitaatio, atekvaatti. Olen tainnut periä isältäni mieltymyksen ns. sivistyssanoihin. Jo oppikouluikäisenä opettelin niitä ulkoa serkkuni Irjan kanssa. Pitikin aloittaa aivan alusta; positiivinen ja negatiivinen, temperamentti ja permanentti, ja sitä rataa. Ensimmäisen kerran sain konkreettisen kosketuksen tietosanakirjaan kotini ulkokäymälässä. Siellä oli iso ohutpaperinen paksu kirja, josta repäistiin paperia tarpeeseen. Sattumalta näin sivun laidassa sanan, devil  ja sen jälkeen sanan paholainen. Miten lienen hoksannutkin, että Fantomin koiran nimi devil tarkoitti paholaista.

Mitenkähän minä päädyinkään nyt Hattusaareen ja ulkohuussiin silkkipaperisten sivujen ääreen. Sainkohan minä sittenkin sieltä herätteen, että sanoja, joita en ymmärrä, voin opetella ymmärtämään,  – kirjoista.

Terijoesta vielä sen verran, että kymmenen kilometriä siitä itään on Kuokkala. Siellä asui Edith Södergran.  Hänkin oli Diktoniuksen ystävä. (Eipä Södergran asunutkaan Kuokkalassa vaan Raivolassa. Diktonius soitti hänelle viulua kun Edith oli hyvin sairas, kertoo netti)

Kronstadtin pakolaisten jäljillä Suomussa

Eilen lauantaiaamupäivällä  ajelimme naapurin kanssa Joensuun Ladun järjestämällä laturetkelle Suomuun. Kolmentoista muun kanssa olin hiihdon ohessa  Kronstadtin pakolaisten jäljillä Surkanpurolla ja kuulemassa lintutornin laavulla  metsähanhen tarhaushanketta Osaran aikaan.

Erottuamme Kurkilahden parkkipaikan lähistöltä lounaaseen suuntautuvan polun pohjalle olikin vajaan kilometrin päässä Surkanpuro omituisine penkereineen. Retken johtaja Riitta Laatikainen kertoili Oiva Potinkaran kirjan pohjalta Surkanpuroon liittyvää pakolaishistoriaa. Venäjältä, Kronstadtista tuli vuonna 1921  Suomeen noin 8000 pakolaista. Heistä noin 50 sijoitettiin Suomuun ns. hätäaputöihin  perkaamaan Surkanpuroa ja hakkaamaan uittopuita.

Heikki Kirkisen toimittamassa vuonna 2006 julkaistussa Venäjän historiassa, osassa Sotakommunismista NEP:iin (NEP=uusi talousjärjestelmä) Timo Vihavainen kertoo mm seuraavasti: Vuoden 1921 keväällä voitiin havaita, että sotakommunismin politiikka oli joutunut lopulliseen umpikujaan. Kronstadtissa nousivat kapinaan matruusit, joita aikaisemmin oli nimitetty ”vallankumouksen kukaksi” He esittivät tunnuslauseen ”neuvostot ilman kommunisteja!”

Kronstadtilaiset oli sijoitettu eri puolille Suomea. He jättivät Suomeen jälkeläisiä, joista ei liene julkaistu tarkkoja tietoja.  Venäläiset matruusit viipyivät Suomessa noin kaksi vuotta  Enin osa heistä palasi Neuvostoliittoon.

Potinkara on kertonut Patvinsuon ja Suomun historiaa käsittelevässä kirjassaan yksityiskohtaisia tietoja näiden pakolaisten elämästä Surkanpuron liepeillä.

Surkanpurolta hiihdeltiin Olkkosen saaren ohi umpihangessa. Useimmilla retkeläisillä oli latusukset; syntyi hyvä latupohja. Tavoitteemme oli Suomunsaaren lintutorni noin kuuden kilometrin päässä lähtöpaikasta. Sää oli mitä parhain.  Pakkasta oli vain muutama aste, juuri parahiksi hiihtoa ajatellen. Lunta ripotteli välillä ja aukeilla paikoilla hienoinen tuuli pani nostamaan hupun pään lisäsuojaksi.

Lintutornilla tehtiin tulet laavun suojaan hyvistä tervaspuista. Riitta luki vielä pätkän Potinkaran Suomu-kirjasta. Siinä kerrottiin metsähanhen tarhaushankkeesta, joka ei onnistunut, vaikka siihen oli sijoitettu paljon voimavaroja. Metsähallituksen silloinen pääjohtaja Nils Osara oli verrannut tarhauksen päättyessä hanhipaistia syödessään, että liha oli tullut maksamaan painonsa verran kultaa. Kun Osaran nimi putkahtaa Suomussa esiin metsähanhen tarhauksen yhteydessä nousee väkisin mieleen Osaran aikana tehdyt Lapin suuret avohakkuut, joita on arvosteltu jälkikäteen. Aukioille on annettu nimi Osaran aukiot. Metsähanhen tarhausyritys panee aprikoimaan, liekö ollut tarkoitus, että sodan jälkeen paikalle siirretyn kenraali Raappanan majan käyttöönsä saanut Suomunniemen Metsästysyhdistys tarvitsi riistalintuja Patvinsuon aukeille.  Patvinsuon käyttötarkoitukseksi tuli 1982 soidensuojelualue, kansallispuisto.  Laavulla puhe meni viime päivien petouutisiin ja metsästysharrastukseen. Hesarin viime viikon keskusteluista on jäänyt mieleeni vanhempien kauhistuneisuus kun lapsille on koulussa näytetty vasan tappaminen, nylkeminen ja suolistaminen. Eräs Hesarin keskustelija huomautti puolestaan, että lapsillekin voi kertoa, mistä lihatiskin lihat ovat peräisin. Tuotantoeläimetkin kun on teurastettava ennen kuin ne ovat käytettävissämme jokapäiväisenä ravintonamme..

Pieni kylmettyminen pani liikettä kinttuihin paluumatkalla. Olikin hyvä sujutella kunnon ladulla. Tuli sopivasti  lämmin ennen autolle tuloa.  Osa ryhmästä ei ollut saanut vielä tarpeekseen hiihtämisestä.  He suuntasivat suksensa kohti  Surkanvaaraa.

Kiitos retkestä vetäjälle, ladun aukaisijoille, kaikille mukana olleille ja taputus omallekin olkapäälle. 

Paperilehdet tekevät kuolemaa

Juha Honkonen kirjoittaa helmikuun Vihreässä Langassa otsikoiden: Metsäteollisuus on taas lähtöruudussa. Puusta on ehditty tehdä lautoja, tervaa, paperia, energiaa ynnä muuta. Mitä seuraavaksi?  Sanonta, Suomi elää metsästä, ei enää pidä paikkaansa, sillä metsäteollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on vajonnut kolmeen prosenttiin. Ja nyt ollaan vasta alamäen alussa. Paperilehdet tekevät kuolemaa.  

Yhdysvalloista se alkoi. Kaapelitelevisio, pelikonsolit ja muut uudet median käyttötavat alkoivat syödä lehtien lukuun käytettävää aikaa. Sanomalehtipaperin kulutus kääntyi laskuun 1987. Eurooppa ja Suomi seurasivat perässä kymmenen vuotta myöhemmin. Kamelin selän katkaisi laajakaistayhteyden leviäminen lähes joka torppaan. Ihmiset huomasivat, että uutiset voi lukea ilmaiseksi netistä. Mediatalot ovat huomanneet virheensä vasta viime vuosina ja alkaneet muuttaa nettiaineistoaan maksulliseksi, päättelee Juha Honkonen.

Vajaan vuosikymmenen sisällä Suomessa lakkautettujen paperi- ja sellutehtaiden luettelo on pitkä; kaksitoista tehdasta vuodesta 2005 lähtien. Vuonna 2011 kahden lakkautetun tehtaan vuosituotanto oli ollut 760 000 tonnia paperia. Puusta on mahdollista valmistaa kemiantuotteita; biokomposiitteja, biopolttoaineita, muotoiltavia materiaaleja, mikrokuituselluloosaa ynnä muuta. Yleisluonteinen erittely tuotevalikoimasta liittyy artikkeliin.

Puusta saa öljyä, josta voi tehdä paitsi energiaa myös vaikkapa kenkälusikoita tai kännykänkuoria.  Ennen paperiteollisuutta Suomi alkoi rikastua metsästä 1600-luvun alussa, kun tervanpoltosta tuli suurtuotantoa. Tervahan on männystä kovassa kuumuudessa kuivatislattua öljyä. 200 vuotta myöhemmin puulaivat korvautuivat metallialuksilla. Koko ala oli kriisissä. Pelastajaksi tuli paperi.

”Ei tänne enää tule tehtaita, jotka palkkaisivat tuhansia ihmisiä”, Euroopan metsäinstituutin ohjelmajohtaja ja Itä-Suomen yliopiston professori Lauri Hetemäki sanoo suoraan. Hän varoitti paperin syöksystä jo 1990-luvulla, metsäyhtiöiden johdossa ei reagoitu.

Keinot ovat monet, kun metsäprofessori miettii metsäalan uusia rahanlähteitä.

Myös puurakentaminen tekee uutta paluuta. Suomeen nousee puukerrostaloja. Stora-Enso ja UPM ovatkin liittyneet Rakennusteollisuuden keskusliiton jäseneksi. ”Puuelementit ovat kalliimpia kuin betoni, mutta niillä rakentaminen on nopeampaa. Siksi puurakentamisen kustannukset voivat olla jopa pienemmät kuin betonirakentamisen, etenkin tulevaisuudessa”, Hetemäki muistuttaa.

”Puusta voi kyllä tehdä kaikkea sitä, mitä öljystäkin. En kuitenkaan usko, että muovituotteiden valmistuksesta tulee meille merkittävä tulonlähde. Näitäkään ei kannata tehdä Suomessa vaan jossain halvan työvoiman maassa ja siellä, missä isot markkinat ovat”.

Perheemme möi joulukuussa hankintakaupalla harvennuspuuta metsäyhtiölle. Ostaja  kertoi mm. että koivusellulla on kova kysyntä Kiinaan vaateteollisuuden tarpeisiin.  Muistan, että puukuidusta valmistettua sillaksi kutsuttua kangasta sai Suomessa sodan jälkeen, sitten tuli markkinoille raion, sitten viskoosi, jota on kutsuttu myös tekosilkiksi.  Kangaskuitujen valmistukseen käytettävää liukosellua saadaan koivusta ja kuusesta.

Juha Hokkasen mukaan viskoosi on yhä suositumpi vaatteiden valmistusmateriaali Intiassa ja Kiinassa.

Mielestäni  tervan käyttö Suomessa on vähentynyt lujitemuovin korvatessa puun pienveneiden materiaalina. Tervalla, jonka käyttö jostain kumman syystä yritettiin EU:n määräysten pohjalta kieltää, ei ole muoviin verrattavia haittavaikutuksia. Ilman lisäaineita olevana terva hajoaa haitattomasti luontoon. Veneiden lisäksi tervalla holvattiin ainakin kenkien anturat, hätätilassa päällisetkin. Puusukset paahdettiin ja kyllästettiin tervalla.  Kattopaanutkin on saatu tervalla vettä hylkiviksi. Sanottiin: Jos ei viina, terva ja sauna auta, tauti on kuolemaksi. Tämän päivän paras hoitovoide on havupuun pihkasta tehty pihkavoide. Jos muu ei tepsi, niin se.! 

Laskiaisrokkaa ja laturetkeä

Näinä päivinä puhutaan laskiaisesta. Työpaikkaruokaloissa hernerokkaa, perinteistä laskiaisruokaa, oli usein torstaina. Sehän onkin ihan jytyruokaa. Väinö Linnan mukaan sotaakin käytiin sen voimalla. Minä keitän hernekeittoa silloin kun kauppapäivään on vielä aikaa enkä kehtaa kaivaa pakastimesta lihaa tai kalaa eikä komerossa ole edes perunoita. Herneitä sentään on likipitäen aina varastossa, samoin porkkanoita ja sipulia sekä kuivaa soijarouhetta, liemikuutioita ja Kikkomania.

Tulee maukasta, nälän pitävää keittoa, kun muutaman tunnin liottaa vedessä kuivia suomalaisia herneitä, heittää joukkoon kasvisliemikuution tai kaksi, sipulin ja porkkanoita ainakin yhtä paljon kuin on turvonneita herneitä, maustepippureitakin ihan monta. Minulla on vanha painekattila. Sain sen hylkytavarana.  Herneen keittämisessä se on parhaimmillaan. Lähes tunnin annan herneiden, sipulin ja porkkanoiden muhia. Paineen laskettua tarkistan liemimäärän ja tarvittaessa lisään vettä, koska lisään keitokseen vielä tummaa soijarouhetta parisen desiä. Vielä pieni kiehautus ja soijarouhekin on jo imaissut lientä. Keitos on valmis maisteltavaksi. Usein tarvitaan lisää suolaa. Kikkoman-soijakastike on minusta sopivan suolainen ja ärhäkkä vähän terästämään makua. Eikun syömään!

Lauantaina lähden naapurien kanssa Suomuun Joensuun Ladun järjestämälle laturetkelle. Lieksalainen Riitta Laatikainen vetää porukkaa. Otan mukaan myös lumikengät, jos voitelu ei onnistu ja lipsuu. Reppuun pakkaan aurinkolasit,  istuinalusen, avaruuspeitten, kevyen lämpimän villaröijyn ja eväät. Kaikki kulkee mukana, siis ei liikaa kannettavaa; lämpimät käsineet, rannesuojat ja tuulta pitävä puku päälle. Pitäisköhän ottaa vielä kamera.  Säätiedotus ennustaa mukavaa ulkoilusäätä. Eikun menoksi!