Tyylikkäisiin alumiinin ja
mustan värisiin kansiin sidottu Narrien
laiva herätti mielenkiintoni jo ulkoasullaan jouluvieraamme
matkalukemisena. Silmäiltyäni sitä sisus tuntui yhtä tehokkaalta. Luin sen.
Pidin siitä. Kirjan on kirjoittanut Helsingin Sanomien pitkäaikainen
ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski. Kirjan alussa hän kertoo 1990-luvulla Frankfurt am Mainissa opiskellessaan löytäneensä runomuotoon
kirjoitetun saksankielisen moraalisaarnan vuodelta 1494. Kirjan nimi oli Das
Narren Schyff, suomeksi Narrien laiva tekijänä Sebastian Brant. Aittokoski kertoo joutuneensa kirjan pauloihin.
Kirjasta oli omana aikanaan tullut kirjapainotaidon jälkeisen Euroopan
ensimmäinen ei-uskonnollinen bestseller. 500 vuotta vanha moraalisaarna
kehystää Aittokosken kirjoittamaa Narrien laivaa.
Jo Aittokosken taustasta
johtuen saattoi odottaa että hän on perillä ulkomaiden asioista. Lukiessa siltä tuntuukin. Tulee vaikutelma,
että hän kirjoittaa kriittisesti. Olematta asiantuntija en voi väittää hänen
arvioitaan ja kommenttejaan vastaan. Minusta kirja on mielenkiintoinen ja helppolukuinen.
Maapallon karttakin tulee entistä tutummaksi kun matkustaa hänen mukanaan Bangladesistä
Nicaraguaan ja niiden välillä ristiin rastiin. Hän palauttaa mieleen
afrikkalaisia hirmuhallitsijoiksi
aikoinaan luokiteltuja tyyppejä. He tai
heidän sukunsa pysyvät vaan edelleen vallassa. Päiväntasaajan Guinea tulee
ensimmäiseksi mieleen. Aittokosken kirjasta voi testata omaa tietämystään viime
vuosikymmenien ulkomaita koskevasta historiasta, jos siksi voi nimittää televisiouutisista
ja sanomalehdistä välittyneitä muistikuvia.
Aittokoski lainaa kirjan
sivuilla alkuperäisen Narrien laivan tekstejä. Nehän tuntuvat sopivan tähän
päivään kuin isku naulan kantaan.
Narri
uskoo raakaan voimaan
luottaa
väkivaltaan roimaan
Mahdin muka ikuisen
käy kuin talven lumien
Kirjaa on mukava lukea.
Kirjoittaja kertoo kokemuksistaan välistä hyvinkin henkilökohtaisella tasolla.
Hän vie lukijan lypsymatkalle nuoren Juan Carlosin kanssa Nicaraguassa,
tyttöjen skeittirampille Afganistanissa, ompelijoiden kotiin Bangladesissa ja
moniin muihin paikkoihin, joissa lukija voi kokea olevansa itsekin läsnä. On
helppo yhtyä toteamukseen, että kehitysapu on kallista. Aittokoski kirjoittaa
myötätuntoisesti köyhistä ja sorretuista, vaikuttaa kiukkuiselta kun kehitysapurahat
eivät näytä menevän siihen tarkoitukseen mihin ne on Suomessa myönnetty. Nämä
tunteet lukija jakaa kirjailijan kanssa. Lupasihan se Haavisto ministeriksi
tultuaan että tilanne selvitetään ja asiaan tarvittaessa puututaan. Joko lie
jotain tehty vai onko herrojen kiireet liian hitaita.
Ei
maailmassa mitään suurta
joll’
ei köyhyydessä siementä ja juurta
Ois
muinais-Rooman mahtivaltakunta
ilman
rahvaan raadantaa vain ollut unta
Aittokoski on jakanut kirjan
yhdeksään osaan, joista seitsemän on nimetty kuolemansynneillä: Viha, kateus, ahneus, ylpeys, laiskuus,
kohtuuttomuus ja himo. Se ei tunnu minusta
onnistuneelta. Vai oliko Aittokoski saanut idean alkuperäisestä Narrien
laivasta Se jäi minulta huomaamatta.
”Hulluja, houkkia, mitä lie moukkia. Sellainen
oli maailma Sebastian Brantin mukaan. Sellainen on maailma nyt” aloittaa
Aittokoski kirjansa.
.Kokiko Brant
maailmantuskaa. Toisaalta Brant tuomitsee turhan murehtimisen ja kirjoittaa:
On narri joka harteilleen ottaa liikaa
kantaakseen
Ja yrittävi yksikseen sitä mitä
kolmekaan ei tee
Aittokoski kuljettaa lukijaa
ikävän tuntuisissa paikoissa: Afganistanissa, Päiväntasaajan Guineassa,
Guatemalassa, Mogadishussa ja monissa muissa
paikoissa. Hän ei ainoastaan pyri vaan menee jopa uhkarohkeasti
vaarallisille ”pääkallon paikoille” ottamaan selvää asioista ja tarvittaessa
inttämäänkin periksiantamattomalla
tavalla. Kirjan lopussa hän nostaa itsensä ja lukijan suomalaiseen
todellisuuteen, joka ei tunnu samalta kuin viime aikojen madonlukujen
perusteella syntynyt käsitys Suomen taloudellisesta ja moraalisesta tilasta.
Aittokoskella on perspektiiviä kuvailla tuntemuksiaan ja ajatuksiaan.
Vaikka kirjassa kerrotut
tapahtumat tuntuvat ahdistavilta, suuttumusta herättäviltä ja toivottomilta,
Aittokoskella tuntuu olevan toivoa ja hän on sitkeä. Minä olen kuullut usein
ajatuksen, että kaikella on aikansa, elinkaarensa. Sotien jälkeen tehdään sovinto, myrskyn
jälkeen tyyntyy, viha lauhtuu, onni kääntyy, sukupolvet väistyvät.
Suuri maa tai pieni joukko
loputon on narrein joukko
päättelee Sebastian Brant.
Onko Brant oikeassa, että
olemme höynäytettäviä, nenästä
vedettäviä ja narrattavia hölmöjä. Ei käy kieltäminen. Onko Aittokoski samaa
mieltä, siihen kirja vastaa vain viitteellisesti lainaamalla Brantia.
