Putinista Pihkatappiin kulki
juttu eläkeläisten kirjallisuuskerhossa. Flunssa oli kaatanut lähes puolet
porukasta. Aluksi sysittiin suklaarasiaa kuin palloa ison pöydän yli ja
kerrottiin kahden viikon aikana muistiin jääneistä aiheista, joita oli luettu,
kuultu tai joita oli itsekseen pohdiskeltu tai päivitelty. Sivuttiin
sananvapauden tiimoilta tapahtuneita väkivaltaisia ilmiöitä. Hämmästeltiin, ketä
tai mitä hyödyttää sananvapauden nimissä tapahtuva rienaaminen. Putinikin sai
osansa arvioinneissamme
Paikallinen
kulttuuriseminaari pidetään tällä viikolla.
Pihkatapista Savonia-palkinnon
ja Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon hiljattain saanut nilsiäläinen Antti Heikkinen esiintyy
seminaarissa. Heikkinen esitellään
lehti-ilmoituksessa kulttuurin monitoimimiehenä. Pihkatapin perusteella voi
päätellä, että Heikkinen edustaa parhaimmillaan maaseudun kesäteatteri-kirjailijaa
ja lienee lähivuosien suosikki. Parasta Heikkisen kielessä on sen hyvä
täkäläisen murteen jäljittely. Erityisen hyvä murteen hallinta iskee suonta
siellä, missä aitoa omaa murretta ei enää kuule arkielämässä. Heikkinen on
ilmiömäinen jäljittelijä dialogeja ja kiroiluryöppyjä myöden. Hän pystyy
luomaan pihatapahtumasta näytelmän, joka on suosittua täkäläistä kesäteatteria.
Pihkatappi ei ollut kerhomme
ennakolta sovittu aihe. Vanha 1948
painettu Lukemisto: Uudempaa suomalaista
kirjallisuutta on nostalginen kirja, joka kuului 1950-luvulla kansakoulujen
opettajakirjastoon. Olemme ottaneen tavaksi lukea kerhon alussa siitä pätkän. Viime kerralla,
keskiviikkona, luimme Eino Leinon ylistyksen Aleksis Kiven merkityksestä
suomalaisessa, jopa koko maailman kirjallisuudessa. Aleksis Kivi oli lukenut vanhaa 1500-luvun kirjallisuutta Shakespearista ja Cervantesta lähtien.
Ritarikirjallisuus oli saanut Kivestäkin haastajan. Verratessaan Kiveä Runebergiin Leino auttaa
lukijaa ymmärtämään eron asettamalla rinnakkain Runebergin Saarijärven Paavon
ja Kiven Härkä-Tuomon.
Odotan
Kulttuuriseminaarin aiheiden Lieksan
hiljaisuus muuttuvana suomalaisena
äänimaisemana sekä Hiljaisuus
matkailun voimavarana käsittelyä. Aleksis Kiven aikaankin metsiä hakattiin liikaa, ainakin Itä-Suomessa, tervan
ja hiilen valmistukeen sekä kaskiviljelyn tarpeeseen. Nyt, sivusta seuratessa, näyttää
että hakataan liikaa puunjalostusteollisuuden tarpeisiin ja energian tuottamiseen.
Leinon mukaan:
”metsä houkuttelee” kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista
onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt kyläyhteiskunnaksi
muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja ”katsoo koilliseen”, hänen mielensä
täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin,
hirvenhiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee ”metsien
pyörryttäviä saleja” samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa
tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne ”tietämisen tuskaa”.
Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
hyppelehtivälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja
haihduttaa huolensa kuusten huminaan. Ä ä r e t t ö m y y d e n k a i p a u s, hänessä on saanut hetkellisen
tyydytyksensä.