Tanskalainen maajussi ja muita Jusseja

Tanskalainen maajussi on ehdoton mieliohjelmani ylen Fem-kanavalla. Onneksi sen voi nykyään katsoa Arenasta, jos se sattuisi varsinaisena lähetysaikana livahtamaan huomaamatta ohi.

Eläkeläisten kirjallisuuspiirin puhepätkässä moni piti ohjelmaa vastenmielisenä siksi, että siinä tapetaan eläimiä. Muutamat meistä pitivät teurastamista kuitenkin itsestään selvyytenä, jos eletään  ns.omavaraistaloudessa,  ja siitähän sanotussa tv-ohjelmassa on nimenomaan kysymys. Mainitun ohjelman päätähti, maajussi, on vertaansa vailla taidoissa, tiedoissa ja asenteissa.  Ja mikä perheidylli!  Lapset osallistuvat kaikkeen työhön eivätkä vanhemmat näytä pelkäävän ja varoittelevan lapsia  vaaroista.  Huomaan eläytyväni  siihen suu hymyssä; kuin olisin palannut omaan lapsuuteeni, joka ei kylläkään vetänyt vertoja Tanskalaisen maajussiin menetelmille, vaikka niihinhän pyrittiin. Ja mikä työn- ja onnistumisen ilo paistaakaan maajussin kasvoista!!

Olen huomannut itsessäni yllättäviä piirteitä. Ennen olin todennut itsekseni, että silmäni ovat sairaan kuivat, koska niihin ei ilmaantunut kyyneleitä  kostukkeeksi. Nyt  itku saattaa tulla vaikkapa romaania tai runokirjaa lukiessa. Vollotin salaa viimeksi eilen kun luin Eino Leinon kirjoittamaa runoa Aleksis Kivestä. ”Syntyi lapsi syksyllä, tuulet niin vinhasti vinkuu”.  Olin hiljattain lukenut Hannu Mäkelän kuvitelman Kiven viimeisestä vuorokaudesta.  Se pitäisi jokaisen suomalaisen lukea!  Mäkelällä on taito eläytyä hetkeen ja siihen mahtuvaan ajattomuuteen. Saman hän toteutti kirjoittaessaan Pushkinin elämän viimeisestä päivästä. Mäkelä on minulle tärkeä kirjailija. Tarttuessani  hänen kirjaansa tunnen tarttuvani hänen käteensä! Mestarista, Eino Leinon elämäkerrasta oli vaikeaa irrottautua.

Alussa mainitussa eläkeläisten piirissä  todettiin ohimennen, että lieksalaiset veljekset, Makkosen Jussi ja Matti ovat saaneet mainetta Sibeliuksen musiikin tulkitsijoina.  Valtakunnan päälehti HS kirjoittaa Jussi Makkosen tälle vuodelle ohjelmoiduista, läntiseen maailmaan  suuntautuvista konsertointisuunnitelmista.

Minulla, vähän musiikkiin paneutuneella, ei ole ollut vastaavia musiikkielämyksiä kuin Makkosten poikien sellon soitto;  vaikkapa Matin soittama Sibeliuksen Impromptu pianisti Rait Karmin säestämänä tahi Finlandia Lieksan kirkossa muutama vuosi sitten pienellä soitinkokoonpanolla esitettynä.  Ja vielä: mikä innostuneisuus ja lämpö säteilee näistä pojista. Se saa parkkiintuneimmankin hengen heräämään!

Kelpaa elää ja nauttia näistä hedelmistä!

Putinista Pihkatappiin kulki juttu

Putinista Pihkatappiin kulki juttu eläkeläisten kirjallisuuskerhossa. Flunssa oli kaatanut lähes puolet porukasta. Aluksi sysittiin suklaarasiaa kuin palloa ison pöydän yli ja kerrottiin kahden viikon aikana muistiin jääneistä aiheista, joita oli luettu, kuultu tai joita oli itsekseen pohdiskeltu tai päivitelty. Sivuttiin sananvapauden tiimoilta  tapahtuneita väkivaltaisia ilmiöitä. Hämmästeltiin, ketä tai mitä hyödyttää sananvapauden nimissä tapahtuva rienaaminen. Putinikin sai osansa arvioinneissamme

Paikallinen kulttuuriseminaari pidetään tällä viikolla.  Pihkatapista Savonia-palkinnon ja Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon hiljattain saanut nilsiäläinen Antti Heikkinen esiintyy seminaarissa.  Heikkinen esitellään lehti-ilmoituksessa kulttuurin monitoimimiehenä. Pihkatapin perusteella voi päätellä, että Heikkinen edustaa parhaimmillaan maaseudun kesäteatteri-kirjailijaa ja lienee lähivuosien suosikki. Parasta Heikkisen kielessä on sen hyvä täkäläisen murteen jäljittely. Erityisen hyvä murteen hallinta iskee suonta siellä, missä aitoa omaa murretta ei enää kuule arkielämässä. Heikkinen on ilmiömäinen jäljittelijä dialogeja ja kiroiluryöppyjä myöden. Hän pystyy luomaan pihatapahtumasta näytelmän, joka on suosittua täkäläistä kesäteatteria.

Pihkatappi ei ollut kerhomme  ennakolta sovittu aihe. Vanha 1948 painettu Lukemisto: Uudempaa suomalaista kirjallisuutta on nostalginen kirja, joka kuului 1950-luvulla kansakoulujen opettajakirjastoon. Olemme ottaneen tavaksi lukea  kerhon alussa siitä pätkän. Viime kerralla, keskiviikkona, luimme Eino Leinon ylistyksen Aleksis Kiven merkityksestä suomalaisessa, jopa koko maailman kirjallisuudessa. Aleksis Kivi oli lukenut vanhaa 1500-luvun kirjallisuutta Shakespearista ja Cervantesta lähtien. Ritarikirjallisuus oli saanut Kivestäkin haastajan. Verratessaan Kiveä Runebergiin Leino auttaa lukijaa ymmärtämään eron asettamalla rinnakkain Runebergin Saarijärven Paavon ja Kiven Härkä-Tuomon.

Odotan Kulttuuriseminaarin aiheiden Lieksan hiljaisuus muuttuvana suomalaisena  äänimaisemana sekä Hiljaisuus matkailun voimavarana käsittelyä. Aleksis Kiven aikaankin metsiä  hakattiin liikaa, ainakin Itä-Suomessa, tervan ja hiilen valmistukeen sekä kaskiviljelyn tarpeeseen. Nyt, sivusta seuratessa,  näyttää että hakataan liikaa puunjalostusteollisuuden tarpeisiin ja energian tuottamiseen.  Leinon mukaan:

”metsä houkuttelee” kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt kyläyhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja ”katsoo koilliseen”, hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirvenhiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee ”metsien pyörryttäviä saleja” samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne ”tietämisen tuskaa”. Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtivälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. Ä ä r e t t ö m y y d e n  k a i p a u s, hänessä on saanut hetkellisen tyydytyksensä.