Eliittti ja moukat on otsikkona 19.1. Ilkka Malmbergin lauantaiesseellä Hesarissa. Malmberg kirjoitti marraskuun Kuukausiliitteessä jutun, jonka idea oli selvittää, voiko tavallinen ihminen tunkeutua nykymusiikin maailmaan. Hän oli parin viikon ajan kuunnellut Kaija Saariahon La Passion de Simone-oratoriota ja sitten kuunnellut sen Helsingin Musiikkitalossa aitona esityksenä. Malmberg kirjoittaa: Ei, se ei auennut minulle. Malmberg kertoo saaneensa palautetta jutustaan ja Hesarin mielipidepalstallakin keskusteltiin. Malmberg pohtii tilannetta vielä sivun kokoisessa esseessä mielenkiintoisella ja rohkealla tavalla.
Meillä Suomessa on viime aikoina puhuttu porukoista, jotka eivät ole kasvaneet kalustetuissa huoneissa, ja muuta saman tapaista luokiteltaessa ns. sivistymättömiä omaksi kansalaisryhmäkseen. Itse katson kuuluvani siihen ryhmään. Olen Malmbergin tapaan ollut kiinnostunut jopa korkeakulttuurista, uteliaana mikä siinä on niin erinomaista ja viehättävää, ylentävää ja vaikeaa. En minäkään päässyt Odysseusta montaa sivua kun tuli muuta tekemistä, en innostunut Paavo Haavikon runoista ennen kuin luin Mauno Saaren kirjoittaman Haavikon elämäkerran. Nukahdin teatterissa katsoessani Macbethia.
.
Ilkka Malmberg kertoo vihaavansa teennäistä vaikeaselkoisuutta. Modernin taiteen läpimurtoon liittyen hän sanoo: Uutta ja vaikeaa tuli ymmärtää. Se oli vaikeuden estetiikkaa. Jos taide oli vaikeaa, se oli todennäköisesti hienoa ja hyvää. Ovatkohan ne ajat jääneet taa?
Lainasin etenkin nuorison suosiman ns. populaarikulttuurin edustajan Ismo Alangon runokirjan, joka sisältää hänen sanoittamiensa laulujensa tekstit. Hän selittää, että sanoo kirjassa selvästi sen jota ehkä lauluissa on jäänyt kuulematta. Paska tai perse pomppaavat silmilleni. Saattoi lauluissaan sanoa nuo sanat tarkoituksellisesti kovin epäselvästi, ehkä häveliäisyyssyistä tai rangaistuksen pelosta! Enemmät johtopäätökset jätän sikseen..
Haavikon kanssa samassa kirjaston hyllyssä H:n kohdalla ovat Jenni Haukia ja Satu Hassi. Hoksasin lukiessani, että Haavikolla ja Haukialla, kummallakin ” tuulee vaakasuoraan”. Mitäpä siinä. Satu Hassi kyseenalaistaa 1984 ilmestyneessä, Magdaleena ei häpeä enää, Sylvi K.:n, maan äitinä tekemän arvion äidinrakkaudesta. Jenni Haukiaa lukiessa hänen nykyinen asemansa häiritsee; odottaa paljon, ehkä liikaa. Satu Hassi, silloin kun lukemani kirja on ilmestynyt, on ollut 33 vuotias, nainen parhaassa iässä. Hassi ei hymistele vaan antaa palaa. Sanoo suoraan. Näin pitää naisen astua esiin. Kun osaa ja uskaltaa. Kun on potentiaalia. Konstaileeko Hassi, vai enkö huomaa!
Malmbergin esseen laitan talteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti