Ilmiselvä velho

Tv-ykkösellä  esitettiin eilen, maanantaina klo 21  dokumenttiprojekti Soundbreaker, ympäri maailmaa mainetta niittänyt elokuva harmonikkavelho Kimmo Pohjosesta.

Kimmo Pohjosen hanuri soi kuin taiottuna.  Soitto tuntuu tulevan jostain tutusta; maasta, metsästä, jäästä, lumesta, kallioista, lehtevän koivun oksista, vesilähteistä jopa maamoottoreista ja  entisaikojen työn äänistä. Se kolisee, paukkuu, vierii, kierii, kuplii, suhisee, litisee ja läikkyy. Se nousee muusta kuin keski- tai uudenajan romansseista, hovitansseista tai tragedioista. Se tuntuu nousevan pohjoisten esi-isiemme ja -äitiemme aherruksen,  taistelujen ja onnen tai epätoivon aikojen sekä kokemusten väkisin sikiävistä siemenistä. Se saa äänellisen ilmiasunsa Kimmo Pohjosen luomana. Olenko sitä siementä kun se niin tutulta ja läheiseltä tuntuu.

Pohjonen ei jäljittele vaan luottaa vaistoonsa. Pohjosen soittoon on helppoa herätä. Hänellä tuntuu olevan kosketus sille tasolle, joka tavallisessa arjessa on tavoittamattomissa. Pohjosta kuunnellessa mieli heltyy, tulee syvä kaipaus alkujuuriin, syvälle sisimpään. Onko siinä jotain kalevalaista juurta vai vieläkin kaukaisempaa. 

Joulu

Olin noin 6-vuotias kun pääsin isoveljen mukana viemään aittaan hänen ostamiaan joululahjoja. Huomasin yhden paketin olevan muodoltaan tötterö. Aloin uskoa ja toivoa että paketissa on torvi ja se on minulle. Olin lähes varma siitä, että pukki tuo sen minulle. Mitä lähemmäs joulua tultiin torvi tuntui aina vaan todellisemmalta.Taisin jo kuullakin omaa soittoani. Joulun odotus tuntui onnelliselta.

Pukki antoi tötterön äidille. Mitä äiti tekisi torvella, ihmettelin. Avattuaan paketin äiti näytti iloiselta saatuaan kimpun vahakukkia.

Nykyään joulu on minulle vuoden kierrossa talven taitekohta. Siitä alkaa kevään odotus. Joulussa ovat tärkeitä lumi, lapsenlapset, pulkkamäki ja joulusauna. Lahjoja saavat vain lapset. Lapsuuteeni verrattuna joulupöydässä tarjotaan ylenmääräisesti herkkuja. Tänäkin jouluna pitkä pöytä kokoaa perheen yhteen; kolme sukupolvea.

Toivotan blogini lukijoille leppoisaa joulunaikaa.

Nelson Mandelaa muistellessa

Juuri nyt kerrotaan tv-uutisissa, että Talvisodan muistomerkiksi on valittu metallihahmo. Se on lävistetty joka puolelta kuin ammuttuna.  Monimerkityksinen taideteos.

Nelson Mandelan muistojuhlien ohessa luin Primo Levin kirjoittamaa kirjaa Hukkuneet ja pelastuneet. Sitä lukiessa tuntuu että Nelson Mandela oli kuin toiselta planeetalta. Muistopuheita pitäneet ylistivätkin häntä niin ettei moista ole ennen kuultu. Oliko hänessä jotain samaa kuin Raamatun Jeesuksessa kerrotaan olleen.

Primo Levi kirjoittaa  miten Saksan natsihallintoa palvelleet muistivat mitä oli tapahtunut, missä tapahtumissa he olivat mukana ja myötävaikuttamassa niissä.  ”Syyllisyyteen liittyvän muiston vääristymisen äärimmäisenä muotona on sen tukahduttaminen. (…) Vamman saanut henkilö pyrkii tukahduttamaan muiston vammautumisestaan, jotta tuska ei palautuisi. Vamman aiheuttaja hautaa muiston mahdollisimman syvälle vapautuakseen siitä ja keventääkseen syyllisyydentuntoaan.”

Levin mukaan itävaltalainen filosofi Jean Amery, joka Belgian vastarintaliikkeen jäsenenä joutui Gestapon kiduttamaksi ja vietiin juutalaisena Auschwitziin, kirjoitti seuraavat kauhun tunteita nostattavat sanat:

Kidutettu on ja pysyy kidutettuna. - - Kidutuksen uhriksi joutunut ei kykene enää sopeutumaan maailmaan, sillä häpeä mitätöidyksi joutumisesta ei katoa koskaan. Ensimmäinen isku vasten kasvoja horjuttaa luottamusta ihmisiin, kidutus romahduttaa sen lopullisesti, eikä se palaa koskaan.

Mieleeni tulee kuluvana vuotena esiin nostetut sotien jälkeen Suomessa tapahtuneet kuritus- ja halventamistapahtumat niitä lapsia kohtaan, jotka olivat joutuneet lastenhuoltolaitoksiin. Samalla tavalla mietin koulukiusattujen kohtaloa. Selviytyjät kertovat jättäneensä ne muistot taakseen ja antaneensa anteeksi. Hyvä niin. Jotkut heistä ovat nyt menestyjiä. Menestys on kuin balsamia haavoille. Hyvä niin. Jotkut väsyivät kesken pitäessään pystyssä kulisseja. Joillakin ei ollut voimia edes yrittää.

Lounaisen Guatemalan vuoristossa syntynyt ja aikuistunut intiaaninainen Rigoberta Menchu Tum kertoo intiaaniheimon perinteistä,  sen alistamisesta, väkivallan kohteeksi joutumisesta ja pöyristyttävästä kidutuksesta kirjassa Nimeni on Rigoberta. Alle 20-vuotiaana hän aloitti sitkeän ja rauhanomaisen taistelun heimonsa perinteiden ja eloon jäämisen sekä inhimillisen elämän turvaamiseksi. Luku- ja kirjoitustaidottomana, espanjaa osaamattomana hän eteni nopeasti rakentavassa työssä siinä määrin että hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1992 hänen ollessaan 33-vuotias. Hänen kertomuksensa oli julkaistu vuonna 1983.  Ihmeiden aika ei ole ohi!

Nietzhe: Totuus on tuottavin kaikista ihmisen erehdyksistä.

Suomi korahti ja heräsi

Itsenäisyyspäivän koodi oli toinen kuin aikaisempina vuosina. Uusi sävel tai kokonainen sävellys virtasi kuvaruudun kautta. Suomihan on vielä voimissaan, se elää ja säkenöi!

Kun oli lähes luovuttu toivosta, että maa säilyttäisi itsenäisyytensä EU:ssa, säilyttäisi kielensä murteista puhumattakaan, niin sattuman ansiosta saatiin kokea todistus että olimme luopumassa liian aikaisin. Meillähän on mahdollisuus kokea suomalaisuuden parhaita puolia kun vaan riittävän korkealla taholla tajutaan, mitä kansa tarvitsee. Kyllä Jenni Haukio on lunastanut nyt paikkansa!

 Minä uskon ja toivon, että entisenlaisista itsenäisyyspäivän hovitansseista ollaan pääsemässä eroon. Sehän on jäänne jostakin keisarillisen Venäjän ajoilta. Eikö se aika ole jo eletty loppuun.

Siis tulevina vuosina Tampereen tapaisia juhlia eri puolilla Suomea eri suuruisissa saleissa  ja erilaisin kokoonpanoin juhlijoiden osalta. Kaikki tietysti ansioituneita, sehän on selvä. Tänä vuonna olikin esimerkillisellä tavalla luettu ansioksi jopa ympäristön viihtyisyydestä huolehtiminen niiden puolesta, joilla homma ei ole vielä hanskassa. Josko ne edes nyt havahtuisivat, mikä on homman nimi. Roskaajat, hyh. hyh!

Jennillä oli  juhlien kaunein asukin. Tyylikkyys, tahdikkuus ja kauneus olivat kaikki läsnä. Eläköön Suomi!

Suomi junttien kieli!

Helsingin Sanomien Kulttuuri, mielipide, tänään-osion ensimmäisellä sivuilla on iso otsikko:  Suomi junttien kieli?  Viikon lopuksi-palstalla  arvioidaan kotimaan ja maailman asioita, kosketusetäisyydeltä. Arvioijana Pekka Mykkänen.

Muutamia päiviä sitten minä nyreksin sitä, että oma alkuperäinen äidinkieleni pohjois-karjalan murre on katoamassa. Nuoruudessani se oli landepaukkujen kieltä. Siitä piti päästä eroon. Inglistyneen nykysuomen ymmärtäminen saattaa olla ennen peruskoulun tuloa ja englannin kielen opetusta koulunsa lopettaneilla joskus vaikeaa.

Nykyisistä yläasteikäisistä Mykkäsen artikkelin mukaan 80% pitää suomenkieltä junttikielenä. Rokki-runouteen se ei heidän mielestään sovi.

Tiedemaailma rakastaa englantia.

Viime maanantaina  Tieteiden talossa pidetyssä Suomiko tieteiden kieli? - seminaarissa on pohdittu suomen kielen asemaa suhteessa englantiin. Artikkelin mukaan seminaarissa käytettiin kovaa kieltä maisteri-eliitistä, joka vähättelee suomeksi julkaistuja tutkimuksia. Suomalaiset opiskelijat tekevät yhä yleisemmin opinnäytetyönsä englanniksi. Kansainvälinen julkaisu edistää urapolkua ja tuo helpommin rahaa.

Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi muistutti  kuinka äskettäinen ilmiö on suomen kielen virallistuminen. Suomen kieli sai tasa-arvoisen aseman ruotsin rinnalla vasta vuonna 1902. Hallinnon ja opetuksen pääkieleksi suomi tuli vasta vuonna 1937.

Ollaanko näin nopeasti ajauduttu tilanteeseen, jossa sekä tulevaisuuden toivot että akateeminen eliitti pitävät suomea junttien ja luusereiden kielenä,  kysyy artikkelin kirjoittaja todeten, että samaa keskustelua äidinkielen asemasta käydään kaikkialla.

Tieteen mekaksi nousseessa Yhdysvalloissa ollaan kielestä huolissaan. Siellä  60% insinööritieteiden väitöskirjoista on vaihto-opiskelijoiden tekemiä. Intialaiset ja kiinalaiset jyräävät heitin.

Äidinkieltä voi puolustaa meidän tavisten takia, kirjoittaa Mykkänen. Taviksia riittää –myös yliopistomaailmassa. Toisinaan akateeminen teksti ei kestä kansantajuistamista eikä kääntämistä siksi ettei se sisällä mitään. Ei vaikka kuinka olisi latinalla ja sivistyssanoilla marinoitua. Siansaksaa ja nollatutkimusta – alabamaksi sanottuna bullshitiä – osataan suoltaa maahan, kieleen ja opinahjoon katsomatta, tykittää Mykkänen.

Hän  lopettaa Lauri Viidan aikoinaan pisteliästä kysymystä lainaten: ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä? Entä oliko hänellä asiaa?” 

Hunaja kuin antibiootti, sokerikin hätätilassa

Hunaja toimii kuin antibiootti, kerrotaan  Mediaplanetin tuottamassa erikoisjulkaisussa, joka tuli postissa  toissapäivänä Hesarin mukana.  Artikkelin kirjoittaja on Suomen Mehiläishoitajain liiton tutkimuskoordinaattori Tuula Lehtonen.

Artikkelin mukaan Suomessa tehdyn antimikrobisuustutkimuksen mukaan neljällä erilaatuisella; horsman, puolukan, kanervan ja tattarin hunajalla on todettu olevan antibioottinen vaikutus, joka toimii muun muassa streptokokin, pneumokokin tai MRSA:n aiheuttamia bakteerikasvustoja vastaan.

Minä kuulin ensimmäisen kerran  hunajan käytöstä haavojen hoidossa ollessani mehiläistenhoitokurssilla Lieksassa 1970-luvun lopulla.

Leevi Saatsi tuli kurssin lopuksi kertomaan hunajasta.ja sen terveysvaikutuksista. Se, mitä Saatsi kertoi hunajan käytöstä palovammavoiteena jäi erityisesti mieleeni, koska pienetkin palovammat ovat kivuliaita ja tulehtuvat helposti.

Siitä lähtien ei meidän perheessä ole tarvinnut potea tulehtuvia palohaavoja. Tilkka hunajaa laastariin ja palaneen kohdan päälle. Kipukin loppuu saman tien. Se johtunee siitä, että hunaja on ns. hygroskooppinen aine. Hunaja ”vetää” ihonestettä itseensä ja se vaikuttaa kipua lieventävästi.

Muutama vuosi sitten Punaisen Ristin ensiapukurssilla kerroin kokemuksestani hunajan sopivuudesta palovammojen ensiapuna. Kouluttaja torjui välittömästi ja varoitti edes kokeilemasta..

Televisio-ohjelmassa, - sekin muutama vuosi sitten,  Afrikassa työskentelevä englantilainen lääkäri kertoi ja näytti käytännössä, miten on hoidettavissa pienin kustannuksin paha makuuhaava kun on käytettävissä vaseliinia ja sokeria. Hän kertoi että hunaja olisi parempi kuin sokeri, mutta se on liian kallista köyhille ihmisille. Potilaan lantioon syntynyt laaja märkivä haava sai peitteekseen siinä kameran alla sängyn reunalla sekoitetun sokeri-rasvaseoksen ja haavan päälle siteen. Kysyttäessä hoidon onnistumista lääkäri totesi vaatimattomasti, että haava parantuu tällä hoidolla kahdessa viikossa.

Identiteettikriisejä

Olen kuullut sanottavan: Kun näytät  kotisi ja kerrot ketkä ovat ystäviäsi niin sen perusteella voi päätellä kuka ja mikä olet. Lukemieni kirjojen perusteella vaikuttaa siltä, että identiteetti-kysymys on niin tärkeä asia, että siitä saa aikaan kiinnostavia ja jopa järkyttäviä tarinoita

Joyce Carol Oatesin kirjoittama selviytymistarina Haudankaivajan tytär ilmestyi 2009. Se on kertomus mm. siitä mitä tapahtuu kun nainen päättää muuttaa oman identiteettinsä, kun oikean varaan ei tunnu olevan mahdollista rakentaa hyvää elämää. Kirja kertoo Yhdysvaltoihin 1936 muuttaneesta saksalaisperheestä, jonka isä oli ollut Saksassa hyvässä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa asemassa, mutta sai uudessa kotimaassaan juutalaisena työtä haudankaivajana ja työpaikan vierestä murjun asunnoksi perheelleen. Kirjan päähenkilö, perheen vanhin tytär Rebecca oli kaunis, viehättävä ja hoksaavainen. Hän kampesi itsensä eroon juoposta ja väkivaltaisesta miehestä  ja päätti aloittaa uuden elämän. Hän rakensi itselleen uuden identiteetin, synnytti itsensä uudeksi persoonaksi, uudella nimellä ja syntyperällä. Pakeni entistä elämäänsä muuttamalla toiseen osavaltioon. Hän pystyi omaksumaan  menestyjän roolin. Tarinalla on onnellinen loppu monien jännittävien vaiheiden jälkeen. Nainen hurmasi ja vietteli kyvykkäästi ja viehättävästi. Hänen petoksensa tuotti hyvän tuloksen!  Minusta aika omaperäinen stoori.

Luin muutama vuosi sitten Sieppari ruispellossa-kirjan kirjoittaneen J.D. Salingerin elämäkerran, joka ilmestyi heti seuraavana vuonna kirjailijan  kuoleman (2010) jälkeen. Elämäkerturi Kenneth Slawenskin kertomuksen perusteella sain käsityksen, että Salingerin elämää varjosti koko hänen elämänsä ajan asia hänen alkuperästään. Hän oli juutalainen. Hänen perheensä halusi ja pystyikin elämään menestyvän amerikkalaisen elämää, ei-juutalaisena. Tuntui uskomattomalta ja järkyttävältä miten asia vaikutti kirjailijan elämään ja mitä tarvittiin, ettei tämä salaisuus paljastuisi. Minusta surullinen  mutta lukemisen arvoinen elämäntarina.

Filip Roth kirjoittaa Ihmisen tahra-nimisesä kirjassa yliopiston opettajasta, joka polveutui  värillisistä vanhemmista ollen ulkonäöltään erehdyttävästi kuin valkoihoinen. Prostituoitu nainen oli tunnistanut hänen piirteensä ja heittänyt ulos. Hänen isänsä hankki perheen elannon palveluelinkeinoista. Poika ponnisteli ja onnistui saavuttamaan enemmän kuin muut hänen ikäisensä ja kohosikin arvostettuun yhteiskunnalliseen asemaan.  Hän ei voinut esitellä tyttöystäväänsä äidilleen, jotta hänen elämänsä salaisuus ei paljastuisi. Tarina on lavea ja karmea. Lähellä loppua esitetään kysymys: Mikä on ihmisen ydin?

Yksin Berliinissä

Maha tuli kipeäksi lukiessani Hans Falladan  kirjoittaman Yksin Berliinissä.  Miksi kirjalle oli annettu nimi Yksin Berliinissä. Ehkäpä siksi, että ihminen Berliinissä vuoden 1940 vaiheilla olisi todennäköisesti ollut paremmin turvassa jos hän ei olisi tavannut ketään,  puhunut kenellekään eikä ollut kontaktissa ympäristöönsä. Oli vaarallista nähdä, reagoida , -ajattelukin oli vaarallista jos asenne ei ollut Heil Hitler!

Kirjan päähenkilöinä on työläispariskunta, joka haluaa vaikuttaa ympäristöönsä kirjoittamalla ja jakelemalla salassa pidettävän luonteisia kortteja.

Hans Fallada, oikealta nimeltään Rudolf Ditzen,  syntyi 21.7.1893 Greifswaldissa maaoikeuden tuomarin poikana, muutti 6-vuotiaana Berliiniin perheensä mukana.. 

Hän kuoli 1947 juuri ennen tämän teoksen ilmestymistä.

Kymnaasia käydessään 18-vuotiaana Rudolf  lavasti ystävänsä kanssa kaksintaistelun. Siinä Rudolf loukkaantui vakavasti, hänen ystävänsä Hans Dietrich von Necker kuoli.

Seuraavana vuonna Rudolf oli hoidettavana hermoparantolassa.

Kirjan jälkisanoiksi on kirjoitettu mm: Onkohan tällaista sattunut ennen? Saksalaisen kirjailijan teoksesta sukeutuu yli kuusikymmentä vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen kansainvälinen tapaus, nettikirjakauppa Amazonin ykköshitti ja kahdenkymmenen maan myyntilistojen kärkinimi. … Kuvaus natsivaltaa vastustamaan nousevista pienistä ihmisistä liikuttaa lukijoiden mieltä ympäri maailmaa.

Aika on ilmeisesti vastaanottavainen tiedolle, että maassa, jonka pimeää kautta on maailmalla pitkään synkentänyt kollektiivisen syyllisyyden leima, kuului Hitlerin vastaiseen  oppositioon yksittäisten maineikkaitten hahmojen ohella tällaisia ”ihan tavallisia” saksalaisia….

Mietin, miksi kirjan lukeminen teki kipeää. Onko siinä jotain tuttua

Kirjassa on hyvä liitehakemisto. Valokuvia oikeudenkäyntipöytäkirjoista ja kirjeistä, lisäksi nimien ja termien selitykset.

Kirjailija ja esseisti Tommi Melender arvioi kirjaa blogissaan  sanoin: Hieno lukuelämys lisäten vielä, että se kouraisi vatsanpohjaa.

Mihin avustukset menevät?

Mihin kehitysyhteistyö- tai avustusrahat käytetään? Kysymys heräsi todellisena kun Tarja Tuovinen kertoi Lieksan kirjastolla uuden kirjansa Hikeä, kyynleitä ja sideharsoa-esittelyssä  pitkäaikaisista kokemuksistaan avustustyössä eri puolilla maailmaa, Sri Lankasta  Afganistaniin ja  Afrikan eri puolille. Tarja kertoi kohteita nimeämättä, että avustustyöhön kerättyjä varoja käytettiin muuhunkin kuin varsinaiseen avustustyöhön ja sen organisointiin, mm. sotilaiden asehankintoihin. Hämmentyneenä kuulijana saattoi kysyä, kannattaako antaa rahaa avustusjärjestöille, jos samalla luodaan edellytykset sorrolle ja väkivallalle. Minkä verran kummirahoista pääsee perille.

Pekka Haavisto korosti ministeriksi nimittämisensä aattona, että kotimaassa valtion yritysten valvonnan kehittämisen rinnalla on kehitettävä kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaa. Onhan jo pitkään ollut tiedossa että kehitysmaavaroilla pidetään yllä paljon muuta kuin paikallista kehittämistä ja sikäläisten ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen tähtääviä toimia.

Viittaako samaan suuntaan ympäristöministeri Ville Niinistön tekemä  avaus Varsovan ilmastokokouksessa käsiteltäessä kehitysmaiden ilmastotoimien rahoitusta. Niinistön mukaan Suomi kasvattaa ilmastorahoitustaan ensi vuonna. Rahat tulevat kehitysyhteistyörahoituksen sisältä. Tämä tarkoittanee sitä, että kehitysyhteistyövaroja suunnataan uudelleen keskittyen päästöjen vähentämiseen.  Voidaanko se organisoida niin, että entistä enemmän rahasta menee oikeaan osoitteeseen. Uudet asiantuntijat ja toimijat astukoot tehtävään, toivottavasti riittävän  tietoisena jopa huolestuneina ilmastomuutoksen aiheuttamasta uhkasta erityisesti kehitysmaissa.

Knausgårdia lukiessa

Noin vuosi sitten sattui ruudulleni video, joka oli kuvattu jossain kirjaston takahuoneessa kun  Claes Andersson kertoi kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet häneen tai jotka hänen mielestään kannattaisi lukea. Kirjoitin muistiin nimen Karl-Ove Knausgård. Nyt sain lainattua hänen kirjoittamansa kirjan Taisteluni. Kirjan nimi aiheuttaa erilaisia mielikuvia, koska tiedän Hitlerinkin kirjoittaneen saman nimisen. Sitä en ole sitä lukenut,  - vielä. Pitänee lukea että mielikuvien sijaan tietäisin mitä hän todella kirjoitti.

Samalla videolla Clas Andersson suositteli myös Andre Giden kirjoittamaa Ellei vehnänjyvä kuole, vai oliko suosittelija sittenkin Pertti Jarla, Fingerporin piirtäjä.  Muuten, Pertti Jarla on saanut tilaa  jossain television ajankohtaisohjelmasa. Hyvä, Jarla on ansainnut paikkansa! Jarlan tapaisia sanaseppoja tarvitaan,  - minun mielestäni. Taisi ollakin Ville Ranta, mutta hyvä hänkin, erinomainen.

Nyt harhauduin aiheesta, joka sai minut aloittaman tämän sepustuksen. Andre Gide ja Karl-Ove Knausgård kirjoittavat lapsuudestaan,  - Gide aikuisuusikäänsä asti. Etenkin Knausgårdin kertomus nostaa muistista oman kouluaikaisen ”taistelun”. Norjan maaseudulla lapsuutensa eläneen Knausgårdin elämässä on enemmän yhtymäkohtia omaani kuin esimerkiksi yläluokkaisen Giden.  Saima Harmajan nuoruuden päiväkirjat ovat taas oma lukunsa..

Knausgårdia lukiessa kuljen Lieksan rapaisia teitä, palelen Moisionkadun koulun ulkorapun suojassa kun englanninkielen ontuva turkkiliivinen miesopettaja ajelee meitä ulommaksi honottaen: Ilma on ilmaista! Olen urheilutunnilla kun erään tytön korkokengästä irtoaa korko. Voimistelusalissa hyppään korkeimmalle, 130 ja ruokavälitunnilla pari-kolme yläluokan poikaa tuo minun pulpetilleni taitellun kirjelappusen. Häkellyn ja sysään sen ujouttani lattialle. Tytöt sieppaavat sen käsiinsä, lukevat ja vastaavatkin muka puolestani sen lähettäjille. Taisin olla 12-13 päätellen siitä, missä luokassa ja millä paikalla muistan silloin istuneeni. Katsoin ulos. Muistan pihanäkymän. Istuin toisessa kerroksessa ikkunan vierellä ja söin voitaleipää ja ryyppäsin pullosta maitoa. Olin  jo oppinut vähän englantia. Ymmärsin mitä tarkoittaa I am fond of you.

Murteiden katoaminen

Tavvoo savvoo on savon kielen sanakirja vuodelta 1997. Kirjoittaja kotiseutuneuvos Unto Eskelinen (1921) on  kuopiolainen kansakoulunopettaja, monitahoinen kultturivaikuttaja ja savon kielen tulkitsija.  Ostin tämän kirjan asuessani Etelä-Suomessa. Oli nautinto lukea  Eskelisen taiturimaista savon viäntöö. Kuvittelin istuvani lapsuuskotini uuninvieruspenkillä.

Muutama päivä sitten sattui käteeni Raija Lakion kirjoittama Makkee-Sortin sakki. Tärkeimpinä tapahtumapaikkoina ovat Kontiovaara, Karsikko ja Hirvivaara. Näillä kylillä puhuttiin kirjan tapahtuma-aikaan 1940-luvulla ja myöhemminkin  savon murretta läheisesti muistuttavaa pohjois-karjalan murretta.  Kirja on käsittääkseni osittain  tosiasioihin perustuva ”dramatisoitu” muistelmateos harvaanasuttujen itä-suomalaisten kylien ihmisten arkielämästä. Olen selaillut Raija Lakion kirjaa  edestakaisin tavoitellen siitä minunkin lapsuudessani  ja kotikylälläni Hattusaaressa puhuttua kieltä. Vanhan asutuksen hävitttyä kyliltä ja ainakin Hattusaaren muututtua lähes kokonaan lomasaareksi on murrekin häviämässä. Sitä ei enää tarvita.

Luin aivan muutama päivä  sitten ilmiöstä kielen diversiteetti. Huoli  monimuotoisuuden vähenemisestä luonnossa on tuttu puheenaihe, mutta sehän koskee todella myös kieltä. Minusta kielen tai murteen häviäminen on lopullinen, koska kielen uudelleensyntyminen on mahdotonta kuten eliöiden sukupuutosta selviäminen.

Menetimme oman äidinkielemme, murteemme ns. sivistyksen tavoittelussa. Koulusta se alkoi. Murteella puhuminen oli pahasta, piti opetella ns. kirjakieli.

Muutettuani pääkaupunkiin nuorena tyttönä muiden täkäläisten nuorten malliin kysyttiin minulta työpaikalla kun tiedettiin mistä olen lähtöisin: Osaatko sanoa kualkiärylöitä. Kyllä siinä meni halut viäntee savvoo.  Parikymmentä vuotta sitten matkustettaessa pääkupunkiseudulta Lieksaan Varkauden seutuvilla alettiin huoltoasemalla kysyä: Mitteepävielä tai saesikko olla jottain muuta ja lopuksi olokkeepa hyvä.  Tänä päivänä toivotetaan: Hyvää päivän jatkoa etelä-suomalaiseen malliin. Oletan, että parinkymmenen vuoden päästä toivotetaan yhä useammassa paikassa: Hävönaisdei.

Raija Lakio on onnistunut monessa kohtaa hykerryttävällä tavalla jäljittelemään murteellista ilmaisua.  Monessa kohdassa koen lukiessani, ettei asiaa sanota kyseisellä tavalla pohjois-karjalaisessa murteessa. Ymmärrän, että eri kylissä sen aikaisten huonojen kulkuyhteyksien takia kehittyi kielikin,  -voisiko sanoa kyläkohtaiseksi kuten syntyi eri kaupunkien oma slangi. Toisaalta murteellisen kielen kirjallinen ilmaisu on ongelmallista. Kirjan Tavvoo savvoo-tekijä Unto Eskelinen avaa upeasti savon kielen saloja käyttäen ja selosten käsitteitä puristussupistuma, assimilaatio, herrastee, ts-yhtymä, diftongiutuminen, välivokaali, yleisgeminaatio, redusoituminen jne.

Minusta Tavvoo savvoo-kirjan kirjoittaminen on kultturiteko. Samoin Raija Lakion  Makkee-Sortin sakki.

Eino-myrsky ja markkinat

Eino-myrsky rymyää vielä vaimeasti. Se aiheutti lyhyen sähkökatkoksen iltapäivällä. Muualla Suomessa on uutisten mukaan 180 000 kotia  ilman sähköä. Jos ei pahene niin täällä päästään vähällä, - taas. Nyt ilma selkenee. Kuu möllöttää lähes täytenä pilvien lomasta ja  ilma alkaa jäähtyä. Eilen illalla tuntui oudolta kun ilma oli sumuinen ja lämmin, mutta lähes täysikuu. Täyden kuun ajasta on minulla mielikuva  kuulaudesta ja kirpeydestä.

Viime viikolla oli taas juttua epäonnistumisen autuudesta. Ajattelin, mitenkähän käy Talvivaaran Perälle. Kannattaa muistaa sitten kun Talvivaara ponnahtaa muutaman vuosikymmenen päästä pinnalle. Kannatti epäonnistua, siitä opittiin ja sitten menestyttiin. Nokian Ollilahan vuosi sitten piti epäonnistumista tärkeänä kehityksen moottorina. Mitenkähän käy Nokian? Onko Ollila oikeassa jää nähtäväksi. Hesarin kolumnisti Elina Grundström (12.11.13) sanoo että epäonnistumisen jalostavasta vaikutuksesta persoonallisuuteen on niukasti tieteellistä näyttöä, eikä yritys- tai sotahistoriasta löydy todisteita siitä, että tappio johtaa automaattisesti voittoon.

Aalto-yliopiston opiskelijoiden käynnistämää epäonnistumisen päivää vietettiin viime keskiviikkona. Grundström kirjoittaa: Jos päättäjät uskovat, että yritysten syntyminen on kiinni vain asenteista, Suomen tulevaisuus on höttöisellä pohjalla. …

Kolumnisti kertoo: The Atlantic-lehden lokakuun numeron Liza Mandyn artikkelin mukaan Piilaaksossa arvostetaan työnhakijaa tai riskipääomaa etsivää yrittäjää, joka on selvinnyt perustamansa yrityksen konkurssista. Hänen ajatellaan saaneen arvokasta kokemusta – vähät siitä, että kokemus on yleensä hankittu muiden rahoilla. …Suomalaisen epäonnistumisen päivän nettisivut kannustavat ihmeen kevyesti konkurssin tekemiseen, koska se on kuulemma niin mahtava oppimiskokemus.

Suomalaiset muistavat vielä 1990-luvun laman, jossa moni yrittäjä joutui pankkikriisin maksumieheksi ja elinikäiseen velkavankeuteen. …Suomessakin on viime aikoina nähty monta tapausta, joissa menestys on kääntynyt katastrofiksi, kuten Nokia ja Talvivaara, toteaa Grundström.

Vaikka epäonnistumisen päivä on ideoitu Otaniemessä, ajatus on tuontitavaraa. Epäonnistuminen on elämäntaitokirjallisuuden uusin muoti-ilmiö Se on peräisin samasta puppugeneraattorista kuin positiivinen ajattelu, tunneäly ja sisäiset sankarit, Ne ovat hetken eläviä muotikäsitteitä, joihin sisältyy himpun verran totta ja paljon potaskaa.

päättelee Grundström.

Grundströmin kolumnia koskevassa mielipidekirjoituksessa tänään Minna Stenius kirjoittaa mm: Elämme sellaisten taloudellisten realiteettien aikaa, että meidän olisi syytä ruveta uskaltamaan. Kustannuksia ei voi loputtomasti karsia – pitää myös luoda uutta.

Yksi tuttavani totesi: Eihän rahaa ole olemassakaan, sehän on pelkkiä numeroita! 

Tuula-Liina Varis vieraana

Tuula-Liisa Variksen yksi novelli vasta ilmestyneessä novellikokoelmassa kertoo  Hanneksen ja Esterin rakkaudesta  Kokoelman  nimi on Että tuntisin eläväni. 

Tuula –Liina Varis vieraili tänään Lieksan kirjastolla esittelemässä uutta kirjaansa ja vastaili yleisön  kirjallisuutta koskeviin kysymyksiin. Tupa oli täynnä. Osa kuulijoista joutui seisomaan salin perällä. Kun paikka on lukusali, akustiset ominaisuudet eivät ole parhaat mahdolliset luentoja varten. Suuri yleisömäärä vahvisti vielä vaimennusta. Takana valitettiin, ettei kuulu. Käsitykseni mukaan äänentoistoa olisi helppo korjata teknisillä laitteilla, eikä olisi kalliskaan toteuttaa.  Jos istuimet sijoitettaisiin kuten Rosa Liksomin luentotilaisuudessa kuuluvuus olisi parempi. Silloin tuolit oli sijoitetettu  kehään/rintamaan puhujan eteen..

Minulla oli ennakkoluulo Variksen ”rakkausnovellien ” suhteen. Oikeastaan olen hyvin vähän lukenutkaan naisten kirjoittamia, etenkään ns. rakkausromaaneja. Rosa Liksom ja tietysti Jotuni, Helvi Hmäläinen ja onhan niitä montakin kun alan muistella. Rosa ja Jotuni  eivät kirjoita rakkaudesta vaan elämästä kaikkine piirteineen Varis yllätti positiivisesti. Hanneksen ja Esterin suhteen syntymiskohtauksessa  koin tosiasioiden toteutumisen, jos niin voi ollenkaan luonnehtia rakkaussuhteen kyseessä ollen. Variksen toimittajana kirjoittamia juttuja olen lukenut mielelläni.

Keskustelussa esitettiin, että novellit voitaisiin ryhmitellä omaksi ryhmäkseen hyllyssä. Minä en esittänyt mitään, mutta haluaisin että nobelistit olisivat omassa hyllyssään helposti löydettävissä.

Tilaisuuden päätyttyä tyrkkäsin takahuoneessa  Varikselle, kirjailijaliiton puheenjohtajalle, pohjois-karjalaiselle vaikuttajalle kirjallisuuden alalla uuden kirjan Eläkeläisenä maaseudulla, jonka tekemiseen olen muutamalla sähköpostitekstillä osallistunut. Varis kertoi juuri valmistelevansa  eläkeläisyyttä, vanhuutta tai jotain muuta sen tapaista  juttua Kirjailija-lehteen. Täysosuma!

Kannatti mennä tilaisuuteen. Aion lukea Variksen rakkausnovellit. Käsitteleekö hän niissä elämäänsä Pentti Saaikosken vaimona? Kiinnostaa, mitä hän siitä kirjoittaa vai kirjoittaako mitään. Saarikoski oli tunnetusti estoton ja kursailematon ainakin kirjoittaessaan. Saarikoski oli todennäköisesti normaali suomalainen murrosikäinen, joka ruiskutti spermaansa päiväkirjansa sivuille. Niin kirja Saarikosken nuoruusvuosista yrittää todistaa.

Sulien kelien keskellä marraskuussa

Marraskuu on kohta puolessa välissä ja maa on aivan sula. En malta pysyä kasvimaalta poissa, vaan nokkaisen kuokalla sieltä täältä ja nostelen rikkaruohoja. Vielä ehdin kylvää porkkanaa ensi kesää varten. Se alkaa itää heti kun maa lämpenee keväällä ennen kuin voi aloittaa maan käsittelyn kylvöä varten. Eipä se jouduta porkkanaa enemmän kuin muutaman viikon, mutta sekin avittaa alkukesän odotuksessa. Valkosipulikin olisi pitänyt kylvää nyt syksyllä, mutta siihen sopivia istukkaita ei ollut paikallisessa siemenkaupassa.

Viehättävästi talitintit kylpeä purskuttavat pihalla kalliokuoppaan syntyneessä lammikossa kuten kesähelteellä olen siinä nähnyt pikkulintujen tekevän. Myrsky-yönä kookas naavalla kiinteäksi kiedottu havupallo ilmestyi pihakuusen juurelle. Oravat kesyyntyvät; viivyttelevät lintujen syöttöpaikan liepeillä valmiusasennossa ennen pakoa. Useana aamulla iso lintu on rymistellyt pihakuusikossa. Valkoturkkiset jäniksen poikaset on helppo havaita pimeällä auton valoissa, mutta vaikeaa väistää, koska ne sykyilevät puolelta toiselle osaamatta poistua valokiilasta. Ovat helppoja saaliita ennen lumen tuloa.

Ilmastonmuutos on kestopuheenaihe. Isänpäivänä Hesarin kotimaa-palstalla Heli Saavalainen kirjoittaa otsikolla Päästöt kuriin etuajassa kertoen Hinku-projektista (Kohti hiilineutraalia kuntaa), jossa viisi suomalaista kuntaa Kuhmoinen, Mynämäki, Padasjoki, Parikkala ja Uusikaupunki ovat onnistuneet vähentämään ilmastopäästöjään etuajassa. Tarkoitus on vähentää liikenteen, asumisen ja ruoan päästöjä EU:n asettamia tavoitteita nopeammin: 15 % vuoteen 2016 mennessä, 80 % vuoteen 2030 mennessä. Hinku-kuntia on nyt 14 ja kumppanuuskuntia kaksi. Hinku on muutakin kuin päästöjen vähentämistä. ”Viedään eteenpäin taloudellisesti järkeviä ratkaisuja, joilla on kasvumahdollisuuksia” sanoo hanketta johtava professori Jyri Seppälä Suomen ympäristökeskuksesta.

Energiaa säästyy; tulee halvemmaksi, kertoo eräs projektissa mukana oleva yrittäjä.

Samalla  sivulla on graafinen esitys, joka kertoo koko maailman ilmastopäästöistä Sen mukaan  Kiinan ilmastopäästöt ovat kasvaneet aikajaksolla 1990 – 2012 noin nelinkertaiseksi. Ns. kehittyneiden maiden yhteinen päästömäärä on hieman laskenut  samana aikana.  Koko maailman yhteenlaskettu ilmastopäästömäärä on kyseisenä aikajaksona kasvanut 33 %.

Varsovan ilmastokokous alkaa huomenna. Se kestää 11 päivää. Suomen pääneuvottelijan Harri Laurinkan  mukaan Varsovassa pitäisi päästä sopuun siitä, milloin maat ilmoittavat päästövähennystavoitteensa.

 Hitaita ovat herrojen kiireet!

Saariahoa ja Sibeliusta kuulemassa

Lesli Hindleyn viimeinen musiikinhistorian  tunti, jonka aikana oli tarkoitus käsitellä suomalaista  kansallisromantiikkaa ja nykymusiikkia hurahti niin nopeasti, että ehdimme vain pienen hipaisun verran tutustua Kaija Saariahon musiikkiin. Saariahon säveltämä kuulokuva japanilaisesta buddhalaispuutarhasta tuntui ymmärrettävältä ja äänet tunnistettavilta. Eino Leinon kirjoittama Iltarukous oli Saariahon säveltämänä oudosti tulkittu; saariahosmaisesti.  Laajat intervallit, selitti Lesli. Lukaisin netistä, että atonaalisessa musiikissa ei useinkaan ole sävellajia, siksi se tuntuu tottumattomasta kuuntelijasta vaikealta. Kuulijan on vaikea ennustaa tulevia hetkiä! 

Ns. tonaalinen musiikki on sitä vanhaa, tuttua ja turvallista.  Sibeliusta kuunnellessa voi jopa nukahtaa, mutta Saariahon musiikki tuntuu aiheuttavan stressiä siihen tottumattomalle. Auttaisikohan Saariahon musiikkiin totuttautuminen sietämään paremmin muutakin elämän epävarmuutta.

Sibeliuksen säveltämät romanttiset laulut ja 1909 sävelletty Sinfonia nro 3 päättivät opintokokonaisuuden. Saimme uppoutua harmoniseen kesäidylliin.

Opiskelijoina arvioimme kurssia  exellent-huudoin. peukkuja kohotellen ja kovasti taputtaen toivomalla että saisimme samanlaista lisää vaikkapa jo ensi kevätkaudella.

Harsopussien kanssa kauppaan

On aika ottaa käyttöön harsopussi, joka on vaikkapa omin käsin tehty vanhasta muka käyttökelvottomaksi käyneestä ikkunaverhosta, kerätä siihen kaupassa ostettavat  vihannekset ja hedelmät ja kantaa ne harsopussissa kassalle. On aika välttää entistä enemmän etenkin sellaisen muovin käyttöä, jota ei polteta polttolaitoksessa vaan että sen joutuminen kaatopaikalle tai luontoon sellaisenaan on nykyoloissa mahdollista..

Minullahan on varastossa ainakin yksi jo parikymmentä vuotta sitten lahjaksi saamani harsopussi. Ekovihreä Marketta Horn, entinen espoolainen kunnallispoliitikko, valtiotieteen tohtori, ompeli vanhoista verhoistaan harsopusseja jo 1980-luvulla ja jakeli niitä tuttavapiirissään. Marketta on ollut edelläkävijä  monessa suhteessa. Muovien joutuminen luontoon oli yksi hänen monista huolenaiheistaan, jotka liittyivät ympäristön- ja luonnonsuojeluun. Marketan matkustettua  Aasiassa joitakin vuosia sitten hän kertoi nähneensä järkyttäviä määriä muovipusseja rautateiden varsilla. Muovipussiogelma on maailman laajuinen.

Kuulin tiedotusvälineestä, että ohuiden muovipussien käyttö aiotaan kieltää EU:n alueella, koska 90 prosentilla tutkituista linnuista löytyy muova vatsasta. Minulla syttyi intomielinen ajatus repäistä rohkeasti ja järjestää haastekampanja harsopussien käytöstä lähipiirissäni. Hoksasin myös, mikä markkinarako tässä piileekään. Harsopussi tai niin monta harsopussia kuin ennen tarvittiin ohuita läpinäkyviä muovipusseja esimerkiksi vihanneksia ja hedelmiä varten on varattava kauppakassiin jo kotoa lähdettäessä. Jos ei osaa tai halua itse ommella tai ei ole sopivaa kangasta on  pussi ostettava kaupasta samalla tavalla kuin nyt voi ostaa muovikasseja kassatiskin alta. Jos niitä ei siellä ole, kauppa hankkii ennen kuin asiakas on mennyt sinne missä niitä on.  Asiakashan on aina oikeassa!

.

Matkustin  Marketan kanssa Venäjällä seitsemän vuotta sitten. Toreilla ja kaupoissa läpinäkyvän ohuen muovin käyttö oli yleistä. Keitinpiirakat sujautettiin myydessä muovipussiin. Marketta kieltäytyi ottamasta vastaan muovipussiin pakattua. Muutaman piirakan ottaminen paljaaseen käteen ja reppuun sujauttaminen ei tuottanut ongelmia.

Polttolaitosten rakentamisella on kiire, jotta päästään alkuun tässä mielestäni kaaosmaisessa tilanteessa.  Kestää ties miten kauan ennen kuin EU:n byrokraatit saavat uuden muovipussien käyttöä kieltävän lain säädettyä tai laadittua edes direktiivin, jos saavat koskaan!   Ennen ilmaisten pussien kieltoa osuutemme tässä asiassa on se, ettemme ota vastaan kaupan tarjoamia maksuttomia muovipusseja vaan pidämme mukana omat pussimme.. 

Enna kirjoittaa LL 2.11.13

Ennan kirjoittama Pieni poika (LL 2.11.2013) lukijan napakymppi-palstalla teki minuun ”vaikutuksen”. Kyyneleen tapainen sumensi silmää ja sydänalassa  jokin liikahti. Pieni on kaunista, sopisi tähänkin. Pienellä tekstimäärällä voi ilmaista parhaimmillaan enemmän kuin paljolla..

Viime viikkoina on ollut kirjamessuja ja ties mitä kirjoittamiseen liittyviä tapahtumia. On ollut kuulemma jokin skandaalin tapainenkin, kun joku älykkö alkoi herjata nykyisiä kirjamassoja ja uusien julkaistujen kirjojen tasoa.

Minäkin olen osallistunut samaan herjaamiseen. Kirjoja julkaistaan sellaisella volyymilla, että tavallinen kirjastonkäyttäjä on pulassa. Uskoako kustantajien kehuja, kirja-arvosteluja vai onko vain käytävä itse käsiksi uutuuksiin. Mauno Saaren kirjoittamassa elämäkerrassa Paavo Haavikko sanoo itsestään, että hänellä on jonkinlainen moraalinen krapula siitä, että hän kirjoittaa ja julkaisee. Haavikon mielestä on ajanhukkaa lukea häntä kun on niin paljon aikaisemmin julkaistuja kirjoja jotka kannattaisi lukea! Sen sanoja oli Paavo Haavikko!   Mutta lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner kirjamainoksessa julistaa. 

Erilaisia löytöjä metsäretkellä

Tämän viikon aikana olen  samoillut lomailevan tyttäreni kanssa lähimetsissä ja Patvinsuolla . Kaikkiaan matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä. (Ei paljon tervejalkaisena, mutta iskiasvaivaisena saavutus). Löysimme lähiympäristöstä ikävien hakattujen metsäalueiden ohella upeita luontokohteita, joista emme ennen tienneet. Suolampia, jäkäläkankaita, runsaspuolukkaisia metsiä, kallioita, kohisevia vesivirtoja metsäuomissa, karpalosoita ja suppilovahveroesiintymän. Suruksemme huomasimme, että Erä-Eerolta Vaskikalliolle johtava vihättävä metsäpolku oli osittain tuhottu metsäkoneiden myllättyä isolla alueella. On ikävää, ettei pystytä säilyttämään vanhoja perinteisiä väyliä selaisenaan. Muistini mukaan eräs kiinteistöinsinööri oli sitä mieltä ettei vanhoja polkuja ole lupa hävittää. Miten lie. Missä raja kulkee luvallisen ja luvattoman välillä. Se on ns. veteen piirretty viiva.

Ohittaessamme Erä-Eeron tukikohtaa tapasimme pihalla lähes kesyjä lintuja syöttöpaikalla; käpytikkoja, tinttejä ja oraviakin. Syöttölaite vaikutti hyvin toimivalta. Hyvä muistaa, millainen se oli. Kämpän ikkunoista pilkotti somasti jäkäliä aseteltuina puitteiden väliin. Jäkälää on perinteisesti käytetty tasaamaan kosteutta puitteiden välissä.  Piipusta nousi savu. 

Lähistöllä tupsahdimme ison varastorakennuksen ja jokseenkin laajan peltoalueen ääreen. Onko täällä korpien keskellä viljelyksiäkin ja mistä lähtien, kyselimme. Karttaan oli merkitty montakin erillistä peltoaluetta, joiden tämän hetkinen tilanne kiinnosti meitä niin, että kiertelimme alueet todeten, että ne olivat täydessä viljelykunnossa. Vihreä vahva heinän sänki oli valmiina ensi kesän kasvuun. (Saisinkohan sieltä ostaa heinää, jos hankkisin vielä oman vuohen).  Vaaran laelta löytyvällä peltoalueella oli jäänteet asumuksesta ja navetasta. Ketä täällä on asunut, aprikoimme. Mikä oli se suku, joka tätä paikkaa piti. Saimme kysymyksiimme vastauksen tiellä kun tapasimme naapurin vanhan isännän ja tykitimme häntä kysymyksillämme. Sehän on Mantsinvaara ja siellä asui suurperhe Kyllöset. Lapset olivat käyneet samaa koulua tapaamamme isännän kanssa. Vaihdettiin tavanomaiset kuulumiset. Isäntä kertoi vuokranneensa asunnon keskustasta talvea varten, koska tietä ei pidetä auki talvella hänen kotitaloonsa. Kysymykseen, kuinka voitte, hän kertoi tekevänsä metsätöitä. Ei sängyn pohjalle kannata jäädä makaamaan tai siihen jää lopullisesti, hän arvioi. Siihen mielipiteeseen tuntuu hyvältä yhtyä.

Kontiovaaran harjutien jyrkästä kohdasta raahasimme ylös tielle kaksi valkeakuorista televisiota, yksi tien kummaltakin puolelta ja levysoittimen. Lopultakin, olivathan ne siinä maanneet vuosikausia mieltä vaivaamassa. Suuttuneena suunnittelin lähettää valokuvan niistä ja löytöilmoituksen Lieksan Lehteen. Meinasin ilmoittaa, että jos joltakulta on kuormasta pudonnut ajajan huomaamatta nämä laitteet, niin ne ovat nyt löytyneet, mutta ne ovat jo tuhoutuneet. Aikaisemmin, vuosia sitten,  olimme raijanneet alhaalta ylös auton akun. Nykyisen jätehuollon aikakautena ei tällaista enää tavattane, eihän! 

Kaukainen rakkaus ohjelmassa

Kirjoitin lähes vuosi sitten tässä blogissa otsikolla Saariaho kermojen kermaa. Valittelin, etten ”osaa” kuunnella Saariahoa. Nyt minulla on mahdollisuus saada saattaja matkalle Kaukainen rakkaus-teoksen uumeniin. Lieksan kansalaisopistossa on meneillään musiikin historian kurssi. Olemme jo käyneet läpi eri musiikin aikakaudet ja nyt lopuksi ensi tunnilla tutustumme nykymusiikkiin suomalaisten Eino Juhani Rautavaaran ja Kaija Saariahon teosten avulla.

Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg yritti vuosi sitten perehtyä omin päin Saariahon ranskalaisen Simone Weilin elämästä säveltämään oratorioon. Malmberg tähtäsi teoksen ensi esitykseen Helsingin Musiikkitalossa. Malmberg kirjoitti asiasta laajasti mm.HS:n kuukausiliitteessä. Minulle jäi tuntuma, että Malmberg koki jonkinlaisen hämäännyksen ja luovuttamisen jopa turhautumisen  tunteen.

Saariaho on suomalainen säveltäjäkuuluisuus. Olen päätellyt, että Saariahon kiinnostus Simone Weilin elämään perustui hänen omaan taustaansa. Saariaho ei ole lähtöisin suomalaisesta yläluokkaisesta perheestä. Minäkin olen lukenut Weilin tekstejä ehkäpä siitä syystä, että olen samastunut niihin tunteisiin joita Weil,   -vaikka olikin yläluokkalainen, tunsi vaikeissa oloissa eläviä ihmisiä kohtaan. Weil oli idealisti ja se koitui hänen tuhokseen.

Opettajana ja johdattelijana maailman musiikkiin eri aikakausina on meillä alkuaan uusiseelantilainen Leslie Hindle, joka valitettavasti on lopettamassa työnsä Pielisen Karjalan Musiikkipistossa jäädessään vanhuuseläkkeelle. Häntä kuunnellessa tuntuu, että hän on kokonaan musiikin valtaama ja mikä onni meille, että hän pursuaa ja jakaa meille anteliaasti tietojaan ja musiikillisia tunteitaan..

Kirja tuli painosta

Tänään tuli kirjapaketti. Olin osallistunut kirjan tekoon jonkinlaisena sivupersoonana. Kirjoittelin Silvalle sähköposteja ex-tempore eri aiheista noin puolen vuoden aikana. Niistä on poimittu kirjaan muutamia. Kirjan kuvitus on tärkeä osa jo sivumääräisenä. Mikko Takkunen, alkuaan kontiolahtelainen, nykyisin Timen kuvaaja,  kuvasi meitäkin remonttihommissa.  Kirja on tavallaan Silva Tedren, Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapolitiikan lehtorin  matkakertomus ympäri Pohjois-Karjalaa suuntautuneelta tutkimusmatkalta.. Pysähtyessään Silva on pyrkinyt eläytymään  kohtaamiensa ikäihmisten  sisäiseen kokemusmaailmaan sukeltamalla siinä mahdollisimman syvälle.Matkan varrella koetut luontoelämykset nousevat pintaan.
Arja Jämseniltä on kirjassa osio  Yksityiskodista yhteiskotiin. Taittojälki on Mari Voutilaisen. Marilta on myös tekstipätkiä. Kirjan nimi on Eläkeläisenä maaseudulla. Minutkin on mainittu  yhtenä kirjan tekijänä, vaikka osuuteni on pieni huiskaus tai välihuutomainen sähköpostiteksti siellä täällä. Olen päässyt peräti kanteenkin.

Kesän aikana olen kirjoittanut vain kerran tänne blogiin. Maalla ei kesällä oleilla sisällä vielä iltapuhteellakaan. Runsas marjasatokin tuntui vaativan poimimaan enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja paljonhan vuoden aikana kuluu jos oikein syömällä syö niinkuin ns. ravintoasiantuntijat vuosittain yhä enenevässä määrin kehottavat. Olipa mukava leveillä etelä-suomalaisille tuttaville, että meillä marjoja piisaa kun siellä ei kuulemma löytynyt mitään. OLi mukava viedä viemisiksi puolukkaa.

Meillä ympäristön metsissä ryskyy. Hakkuut kaupungin omistamissa metsissä ovat jatkuneet noin puoli vuotta pientä kesätaukoa lukuunottamatta.. Onneksi ei aivan avohakkuita kuin muutamassa kohteessa. Kaupunki tarvitsee rahaa. Lähes jokaisessa Lieksan Lehdessä kerrotaan säästökohteiden valinnoista ja vaikeuksista toteuttaa säästötavoitteet. Miten käy kuntarakenteen kohdalla on täysi kysymysmerkki meille tavallisille kuntalaisille. Liitymmekö Joensuuhun vai pohjoisen suunnan kuntiin vai pystymmekö olemaan itsenäisiä kuten monet valtuutetut ja kunnan ylin johto julistavat.

Lunta tuli noin 20 senttiä pari viikkoa sitten, mutta onneksi vuodenaikaan nähden errityisen lämmin sää sulatti sen. Sain vielä nostettua viimeiset palsternakat, jotka olivat kasvaneet itsekseen siementyneinä omenapuun juurella. Muistilistan mukaan kaivoin vielä tänään muutamia voikukan juuria hyödettäväksi sisällä. Voikukka on tunnetusti terveellistä. Joku tuttu etsii pakurikääpää. Minä keitän kuusenkerkkäsiirappia. Pieni liraus sitä kuumaan veteen tai vaikkapa viinatilkkaan tekee eetvarttia, meidän kielellä sanottuna.

Närhet ovat rohmuja tintteihin verratessa. Kaadoimme kannon päähän siemeniä. Heti osasivat paikalle. Nyt niitä kuvataan muovikojusta eivtkä ne pelkää. Kauniita lintuja, saavat viihdyttää meitä ja mielellään asustaa meidän pihan kuusikossa.

Elokuun terveisiä

Kolme ja puoli kuukautta on kulahtanut kummasti enkä ole ehtinyt sepustaa mitään. Jokohan alkaa helpottaa. Ainakin nyt sataa. Ei tarvitse kastella. On ollut erilainen kesä, -minun mielestäni. Itikoita ei ollenkaan, vaikka tavallisesti ne ovat näiden seutujen riesa. Lämmintä, lämmintä ja edelleen lämmintä. Nyt voi kattaa kesäpöydän ulos. Sitä ei ole voinut tehdä ennen tätä kesää hyttysten takia.En muista tällaista kesää edes lapsuudestani, vaikka sen ajan kesät muistuvat mieleen lämpiminä ja marjaisia. Marjojakin on helppo löytää. Mustikoita ja vaapukoita niin, että voi kerätä uupumukseen saakka ahneuksissaan. Talteen pitäisi muka saada yli tarpeen ikään kuin olisi pula-aika ja olisi tarve varautua pahimman varalle.

Ministeri Ville Niinistö kävi meillä kylässä, - Lieksassa. Mukava mies ministeriksi. Puhui asiaa ja oli leppoisa. Lupaili lieksalaisille apua kalatien järjestämisessä Lieksankosken ja Pankakosken voimalaitosten ohi mahdollisuuksiensa mukaan. Kertoi itsekin kalastavansa mielellään Ahvenanmaan saaristossa. Asuuhan hän Turussa. Kuuli mielellään Kevätniemen biojalostamohankkeesta. Onhan se yksi kehityssuunta energiantuotannossa, joka sopii vihreään linjaan. Lieksalaiset päättäjät esittelivät eri hankkeita ja haastoivat ministeriä myötävaikuttamaan niissä kohdin, jotka kuuluvat ympäristöministeriön toimialaan.

Niistä itikoista minä olen aivan huolissani. Ei kai se paljon puhuttu ilmastonmuutos ole jo niin pitkällä, että se tuntuu Lieksan korkeudella. Eipä mitään, jos se näin mukavasti vaikuttaa, mutta eikös se itikoiden puute aiheuta jotain muutakin. Ainakin pääskyset keskeyttivät pesimisen ja kaikkosivat kokonaan. Kurpitsan kukissä pörrää muutama kimalainen. Mäkimeirami on niiden mielikukka, mutta nyt se on kuivuuden vaivaama eikä siitä heru mettä. Voi, voi, sataisi nyt kunnolla jotta luonto vielä virkistyisi ja alkaisi vihannoida uudestaan ennen syksyä ja kasvien lähtöä talvilevolle.

Suopursujen tuoksua ja veden solinaa

Vappuaamu oli kolea. Ajoittain satoi ja tuulikin. Metsäkone raahasi naapurissa puita rinteen alta tien varteen. On raahannut jo viikkoja, Olemme seuranneet hakkuun etenemistä päivittäin ”odottaen”, minkähänlainen maisema avautuu  avohakattujen alueiden takaa. Mieluinen yllätys: Noin kilometrin päässä sijaitseva Murtojärvi näkyy valkoisena jääkenttänä ja Hoskonlampikin  rinteen alla.  Sinertävät metsäisiltä näyttävät vaarat kumpuilevat horisontissa. Saimme siis järvinäköalan ja siintävät siniset vaarat maisemaamme. On opeteltava katsomaan kauas ja samalla tulevaisuuteen vuosien päähän. Nyt hakatut alueet ovat  silloin jo taimettuneet ja vihreys palannut lähitienoolle. Oravilla on vielä  mahdollisuus keikkua talomme ympärillä vanhoissa kuusissa ja lintujen laulu ei lakkaa vaikka lähialueen metsät on kaadettu ja ajettu pois. Karhu tulee ehkäpä jo ensi keväänä hakkuualueelle repimään kannoista kaarnat etsiessään toukkia alkukesän nälkäänsä. Ahma ja ilves saattavan kulkea entistä reittiään tästä ohi. 

Tehtiin vappumarssi metsään. Ajoimme parin kilometrin päähän valtion omistamalle metsäalueelle.  Kylkilammesta Pieneen Ritojärveen laskeva uoma kuohui kuin pieni koski. Muita ääniä kuin veden solina ei kuulunut. Runsaat sulamisvedet ryöppysivät isojen ja pienten kivien lomista uoman kiemurrellessa luonnontilaisessa metsässä. Tämä hakkuilta rauhoitettu metsä  tuntuu satumaiselta laajoine jäkäläkankaineen, valtavan kokoisten kelojen maatessa koskemattomina maassa, toiset jo paksun sammaleen peittäminä.. Siellä täällä on sammaleisia kosteikkoja. Enimmäkseen maasto on helppokulkuista:  mäntyvaltaista kumpuilevaa jääkauden jälkeen muovautunutta;  erikoisia delttamuodostumia siellä täällä. Kontiovaarantien sijainti on vakiintunut harjun päälle. Harjutieltä alas katsottaessa molemmin puolin välkkyy suolampia. Niiden rantasammalikot  varpukasvustoineen hehkuvat eri väreissä.vuodenaikojen ja valaistuksen mukaan. Salskeat männyt seisovat tien molemmin puolin kuin vartiossa ettei harjulta pääse putoamaan. Ainakin ilta-auringossa kun mäntyjen rungot loistavat kullanhohtoisina  nousee  mieleen Saima Harmajan runot, joissa ylistetään metsän kauneutta ja voimaa.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi sata vuotta Saima Harmajan syntymästä. Saima kuoli 24-vuotiaana tuberkuloosiin, mutta ehti saada valmiiksi ihmeteltävän määrän runoja. Olen saanut käsityksen, että Saima oli  varhaiskypsä ja poikkeuksellisen kyvykäs. Jo varhain, alle kymmenen vanhana, hän  pystyi kehittymään lukemalla maailman kirjallisuutta kotinsa kirjahyllystä.. Hän aloitti päiväkirjan pidon jo seitsemän vuotiaana  Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että hän oli tietoinen erityislahjakkuudestaan ja tulevaisuudestaan taiteilijana. Sain juuri luettua 1947 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saaneen Andre Giden omaelämäkerrallisen tunnustuskirjan Ellei vehnänjyvä kuole. Siinä Gide kertoo ihmeteltävän avomielisesti ja yksityiskohtaisesti lapsuudestaan ja kehittymisestään aikuiseksi. Hänellä oli vahva tietoisuus erityisyydestään jo lapsesta saakka. Minusta siinä oli jotain Harmajan elämän ehdottomuutta. Nämä itsetietoiset taiteilijan alut vaikuttavat hieman narsistisilta, mutta se liittynee vahvasti itsestään tietoisen lahjakkuuden persoonallisuuteen.Tuntuu ettei sitä pysty mikään horjuttamaan. .

Mnä palaan  takaisin omaan arkeeni, vappupäivän iltaan 2013..  Meikäläinen arki tänään tuntuu hyvältä ja jos se joskus tuntuu tukkoiselta, siihen saa avun menemällä metsään, missä  nyt suopursut tuoksuvat voimakkaasti jäädessään jalan alle: Ne reagoivat!.

Kevätsiivousta Markku Envall mielessä

Kevätauringon helottaessa täydeltä terältä pakkasyön jälkeen alan siivota kuin olisi tulossa kuukautiset, mutta eihän niiden piikkiin enää voi mitään laittaa, jotain muuta sen on. No, pari tuntia reuhdontaa: mattoja ulos kaiteelle, mattopiiskalla hakkaamista,  hangella tallaamista ja lopuksi lumipesua koko talven edestä.  Kyykiskeleminen, kanteleminen, riehuminen mattopiiskan ja katuharjan kanssa nostaa hien pintaan. Hyvä! Kellarin portaasta löytyy sentään yksi oluttölkki. Itsensä palkitsemisen piikkiin nautiskelen sen keinutuolissa ja sehän kihahti päähän.

Viime päivinä olen tehnyt uuden löydön, Markku Envallin. Voi, kun se tuntuu hyvältä pitkän ajan henkisen köyhistelyn jälkeen. Sekö se sai minut innostumaan jopa omaa elinympäristöäni kohentamaan.  Markku Envallin kirjallisuusesseet iskevät minuun kuin naula silmään, yhtä mieleeni tulevaa sanontaa käyttääkseni.  Huokaan helpotuksesta. Kaikkea ei ole vielä menetetty, Envallin esittelemä  Baltasar Gracianin kirjoittama Käsikirja on etsittävä luettavaksi.

Envall livauttaa esseessään  Soi laulu hiljaa kuin ohimennen että Keuruu voisi perustaa Einari Vuorelan retriitin, jossa ainoa sallittu aktiviteetti olisi hänen runojensa lukeminen, ääneen tai äänettä.  Minulla alkoi raksuttaa. Olen seuraillut lehdistä, -harvoin päivälehdet kyllä kirjoittavat retriiteistä. Jokin niissä kiinnostaa minua. Aiheet joiden ympärillä pidetyistä retriiteistä olen lukenut, eivät ole saaneet minua syttymään  Mutta runoretriitti, se vast’ voisi olla jotain. Siis ainoa retriitin aktiviteetti olisi runojen lukeminen ääneen tai äänettä.    Alkaa nousta pintaan käytännöllisiä kysymyksiä ronoretriitin järjestämisestä. Kuka, missä, milloin, mitä maksaa, ketä kiinnostaa?

Aurinko paistaa vielä, viimeiset lumet häviävät pihalta silmissä, kesä tulee ja pöydällä   on Markku Envallin kirjoista: Samurai nukkuu  vielä kokonaan lukematta, Toinen jalka maassa osittain ja sitä, joka sai minut  ”hereille”  Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta haluan lukea ainakin selaillen sieltä täältä uudelleen. Sanon itselleni: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan löytää kirjailija, josta tykkää!

Pietarin matka ja ajankohtaista kotikylillä

Lasten huostaanottojen suuri määrä Lieksassa suhteessa koko maahan ylitti uutiskynnyksen muutama päivä sitten.  Väkisin nousee esiin kysymys, voiko Lieksassa olla jokin paikallinen erityinen syy tilanteeseen.

Lieksa on valittu Kuopion ja Nurmeksen rinnalla paikkakunnaksi jossa Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden laitos tekee parhaillaan haastattelututkimusta 16-25 vuotiaiden nuorten aikuisten eli tulevien perheen isien ja äitien joukossa. Haastateltavat on valittu satunnaisesti väestötietorekisteristä. Tutkimus on kansainvälinen Euroopan eri maiden nuoria vertaileva. Haastattelun aiheita ovat muun muassa nuorten mielipiteet erilaisista yhteiskunnallisista asioista, sekä nuorten arvot ja asenteet.

Vaikka tutkimuksen tavoitteeksi ei ole kirjattu nuorten ”valmiutta lasten vanhemmiksi” toivon, että tutkimuksen perusteella saataisiin viitteitä myös siihen suuntaan. Lienee tarkoitus ettei tutkita tutkimisen vuoksi vaan että tuloksista tehtävät johtopäätökset tulisivat päättäjien tietoon ja vieläpä ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa. Vahinko vain. etteivät päättäjät taida aina piitata tutkimuksista. Tälläkin hetkellä on tiedotusvälineiden mukaan jonkin asteinen kiista Maa- ja mesätalousministeriön ja tutkijoiden välillä villin lohen suojelutarpeesta Suomenlahdella. 

Sattui siivotessa silmiini lappunen, Pertti Niemisen runo:

Miksi minun pitäisi kummastella lapsia

jotka haluavat vain tuhota?

Miten paljon turvallisempaakin

on luottaa heidän käsiinsä

kuin ydinpommiin.

Mielleyhtymä parhaillaan käytävään sanasotaan koulumaailman kurinpidossa syntyi tämän runon pätkän kautta. Onko nyt kyseessä ns. suuruusluokkavirhe asioita käsitellessä? Sama kysymys tulee kyllä monien muidenkin tiedotusvälineissä vatvottujen asioiden kohdalla. Tyhmyyden piikkiin voi usein kysyä: Mistä oikein onkaan kysymys?

Piipahdin naisporukan mukana Pietarissa viikonloppumatkalla. Katseltiin kuvia suuressa Venäjän taidemuseossa ja käytiin tirkistelemässä Puskinin entistä kotia. En ollut ennen nähnyt Ilja Repinin aitoa Volgan lautturit-maalausta. Minulle tuli vastenmielinen olo Repinin kuvatessa kärsiviä, alistettuja ihmisiä. Minä näin maalauksessa epäihmisiä. jotka herättävät lähes inhoa.  Repinin asuessa Suomessa hän maalasi teoksen Mikä vapaus (1903). Siitä esitettiin ristiriitaisia arvioita. Sen arvioitiin viestivän vallankumouksellisia mielialoja tai päinvastoin demokratian täydellistä puuttumista. Minun subjektiivinen kokemukseni Repinin taiteesta hänen esittässään sen aikaista työväestöä/orjia on hämmentävä. Niissä ei näy myötätuntoa vaan lähes inhoa. Se oli sitä aikaa! Sosialismin aikainen taide tuntui läheisemmältä. Siinä työtätekeviä ihmisiä kuvattiin aktiiviisina, vitaaleina ja viehättävinä. Tendenssimäistä, tulkitsi vieruskaveri. Totta hitossa!

Puskinin taas kerrotaan arvostelleen tsaarin valtaa eikä olleen kunnioittava auktoriteetteja kohtaan.Huonosti hänelle kävi. Kirjoitetaan, että hän joutui vehkeilyn uhriksi ja kaksintaisteluun, jossa menehtyi. Muuten, Puskinin äidin isoisän Pietari Suuri oli löytänyt Afrikasta paashipoikana ja tuonut mukanaan Venäjälle opetettavaksi. Puskin oli kuollessaan velkainen ja perheen oli muutettava kodista kaksi viikkoa Puskinin kuoleman jälkeen.

Onnistuimme saamaan liput  Mariinski-teatterin Petruska-balettiin. Oli tilaisuus samalla nähdä  viisikerroksinen katsomokokonaisuus sekä tsaarin aitio. Ystävälliset venäläiset kuljettivat väliajalla ympäri ja esittelivät paikkoja. Matkaseurueeseemme kuului venäjänkielen taitoinen jäsen, joten voimme saada opastusta joka paikassa, missä tarvitsimme. Päivisin kiirehdimme jalat kipeinä mahdollisimman moneen paikkaan. Paljon jäi vielä uutta opittavaa Pietarin historiasta, vaikka kolmen tunnin kiertoajelulla opas yritti kertoa mahdollisimman paljon eri rakennuksiin liittyvistä tapahtumista ja kaupungin historiasta sen perustamisesta lähtien. Lähtöpäivänä koettu Jusupovin palatsin loisto teki sanattomaksi, oikeammin, en kehdannut ääneen lausua mitä ajattelin.

Tänään täällä sataa märkää lunta, sen sanotaan olevan vanhan lumen surma.  Sileiltä katoilta lumet ovat jo luiskahtaneet alas. Räystäiltä jääpuikot putosivat eilen. Polut pehmenevät ja ajotie on jo rapainen. Läheisellä kunnan omistamalla metsäalueella möyrivät hakkuukoneet.. Mitenkähän tie kestää kevään raskaat kuljetukset..

Hyvässä lykyssä saamme hankiaiset, jos vesisateiden jälkeen tulee vielä pakkasia. Onpa sitten jänisten hyvä hipsiä etsiessään turvonneita silmuja ja versoja. Hiihtelen hankia hiljalleen lauletaan vanhassa laulussa. Ainakin järvien jäillä on helppo viilettää huonommankin ja vähävoimaisemman hiihtäjän.  Nyt on hyvä aika komentaa itseään: Ylös, ulos ja lenkille.

Kohta koivun mahla virtaa vaikkapa talteen otettavaksi ja kuusenkerkät kypsyvät keruuvaiheeseen. Jo pitäisi suunnitella kesän kylvökset ja kylvääkin kiireisimmät ruukkuun: tilliä nyt ainakin. Lähipäivinä varmaan peipot ilmaantuvat hangille. Kun sammaleiset tiiliikatot vapautuvat lumesta.ja västäräkki ilmaantuvat sinne on kesä aika lähellä!

Jäniksenkäpälähiihtoa ja jäniksiä

Jäniksenkäpälähiihto Pienen Ritojärven ympäri Kontiovaarassa on jo perinne lieksalaisille luonnon ystäville. Olikin mahtava sää lauantaina 3.2. kun  tämän vuotinen laturetki hiihdettiin. Retken alkukohta oli järven pohjoispäässä. Siihen oli hyvä jättää autot. Pienen Ritojärven luontopolun varrella oleva laavu oli sovittu huilipaikaksi. Kaksi riuskaa lähitienoolla asuvaa Perttiä oli sivakoinut sinne ennakkoon laittamaan tulia.

Laavulle tuli vähitellen lähes kaksikymmentä hiihtäjää eri reittejä käyttäen. Järven länsipuolella maasto on osittain mäkistä, itäpuolella loivaa tasaista mäntykangasta. Aurinko paistoi kirkkaasti. Pakkanen oli hiljakseen lauhtumassa aamuisesta Lieksassa mitatusta jopa 28 asteesta.  Kontiovaaralla pakkasta oli aamullakin vain 14 astetta.  Meillä on pakkasta totutusti kymmenisen astetta vähemmän kuin Lieksassa. Lieksan keskusta on meihin nähden noin 150 metriä alempana  Pielisen tasossa..

Juhani Ryynänen piti laavulla arpajaiset. Palkintona oli hänen itsensä maalaama taulu. Sen voitti pariskunta joka oli voittanut Juhanin taulun aikaisemminkin. Lauloimme yhdessä kalevalaisen laulun samalla viikolla vietetyn Kalevalan päivän kunniaksi ja serenadin  talitintille kun se tuli syömään tulijoiden ripottelemia siemeniä.  Äänet eivät kantautuneet kauas; pehmeän lumen verhoama ympäristö imaisi laulun mukavasti.

Makkara käristyi maittavaksi ja nokipannukahvi tuoksui voimakkaasti. Juhani kertoi suurista kalasaaliistaan. Eivät ne olleet kalavaleita, minäkin punnitsin henkilövaa´alla muutama vuosi sitten noin kymmenkiloisen Juhanin hauen, jonka hän oli nostanut lähijärvestä. Siinä laavulla kaloista puhuttaessa minä aloin kyselemään villilohen perään, kun olin lukenut Lieksan Lehdestä, että istutetut ja pyyntikiellossa olleet jo jokseenkin kookkaat lohet ovat  kadonneet tai ainakin kovasti vähentyneet Pielisestä.  Minua valistettiin, että kutupaikkoja ei ole kun Lieksan joki on suljettu voimalaitoksella. Missä istuttajat lienevät suunnitelleet isojen lohien kutevan. Siinä minulla on aukko tiedossa. Hiljattain luin Hesarista että Suomenlahdella villilohi rauhoitettiin valtion vesialueilla kalastuskiellolla. Luin myös aivan äskettäin uutisen, että poliisi oli jossain päin Suomea tavannut viisi pyyntikiellossa ollutta lohta kalastajan saaliin joukosta.

Menomatkalla laavulle tapasimme ajotiellä kaksi ikämiestä, jotka pysähtyivät kertomaan että olivat tulossa viemästä jäniksille ruokaa ja samalla olivat todenneet, että ilves oli tappanut jäniksen syöttöpaikan lähellä. Päättelivät, että ruuat kannattaa sijoittaa harvakseen, että jänikset  olisivat enemmän suojassa ilveksiltä. Kerrottuani, että me kaadamme jäniksille haapoja kevättalvella. he neuvoivat, että jänikset järsivät halukkaammin haavan kuorta syödäkseen, jos kuoren päälle on suihkutettu suolavettä! Kokeilisinko, vai tuleekohan siitä jäniksille liian jano! Meidän pihapiirissämme ei ole nähty päiväsaikaan ilvestä. Se taitaakin liikkua ja saalistaa yöllä, koska joskus, tosi harvoin, olemme nähneet ilveksen jälkien ilmaantuneen pihalle yöllä. Ilves on kaunis kissaeläin, oikea kaunotar. En tappaisi sitä suojellakseni jäniksiä. Jänishän lisääntyy helposti kanien tapaan. Mielestäni olisi suuri vahinko, jos ilveskin häviäisi luonnostamme. Toimittaja Johanna Korhonen ennusti susien loppuvan Suomesta viidessä vuodessa. Samassa HS:n kolumnissa Korhonen kertoi saaneensa tietää, että Sveitsin viimeinen karhu oli tapettu hiljattain kun se herättyään kesken talviuniaan oli tallustellut ihmisten ilmoille.

Synttäriulkoilua

Synttäreitä ja sukulointia

Helmikuun 22. päivään sattuu meidän kaksihenkisessä perheessämme  toisen nimipäivä ja toisen syntymäpäivä. Minun toinen etunimeni Tuulikki muistetaan silloin.

Nuoremman tyttären perheeltä postissa tulleet onnittelukortit ja erityisesti niihin itse laaditut onnittelurunot olivat ”ihanat”. Että ne… - osaavatkin!

Samana päivänä sain toiselta tyttäreltä ”salaisen” puhelinviestin: ”Tulemme iltajunassa onnittelemaan isää, älä kerro, vaan tule asemalle vastaan, jos pääset.”

Minä keksin valkoisen valheen ja osallistuin yllätyksen valmisteluun.

Vaari täytti pyöreitä, mutta ei meillä ole tapana juhlia. Pakko oli sitten pienet pidot järjestää perhepiirissä kun samppanjapullokin oli tulijoilla sitä varten varattu. Voissa paistetut lätyt ja mansikkahillo nyt ainakin, yhdessä lumikenkäilyä lumisessa metsässä ja saunomista ulkosaunassa. Minusta yhtä juhlaa. Vaarinkin oli pakko pitää lomapäivä metsänhakkuun lomassa. Sää oli ulkoilun kannalta hyvä; pikkupakkanen. Tsiigailtiin miten avaisimme näkymää koilliseen harventamalla metsää kunnolla. Auringon nousu koillisesta ja taas illalla auringon paiste kaukana näkyville vaaroille on tavoitteena. Tien varressa puupinot kasvavat hiljakseen traktorin ja lihasvoiman varassa.

Minä hyödynsin vierailua totutulla tavalla; pyytämällä apua tietsikkaan liittyvien lisälaitteiden asennuksessa  - joka käynnillä jotain uutta. Miten minä pärjäisinkään ilman heitä!

Pääsiäiseen on enää vain viisi viikkoa!

Vuodet vierii, kello käy

vaan ei vaarissa aika näy

Seitsemänkymmentä jo lasissa

eikä vikaa vaarin vauhdissa

Onnea vaari mahtava

toivoo perhe rakastava

Kun Tuulikin päivään heräämme,

kaikki auringonsäteet yhdessä  keräämme.

Sidomme ne suureksi nipuksi

ja annamme tuulen tuoda ne

luoksesi.

Aurinkoista nimipäivää!

Meitä on miljoona

Meitä, yli 65 vuotiaita on Suomessa miljoona, josta 50 000 on ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa. sanoo Vappu Taipale Suomen Punaisen Ristin jäsenlehden ykkös-numerossa. Siis 20 eläkeikäistä pärjää itsekseen yhtä hoidettavaa kohti.  Taipale hehkuttaa vanhusten puolesta. Hänen mielestään pitäisi heittää romukoppaan mielikuvat, joista suurin on ajatus vanhoista ihmisistä taakkana – koska ikääntyneet eivät ole työelämässä, he eivät tuota mitään. Taipaleen mukaan vanhat ihmiset ovat erittäin tuottavia: Vanhat ihmiset tuottavat sosiaalista pääomaa, jolla ylläpidetään valtavat määrät hyvinvointia. Vanhuus ei ole sairaus. Enemmän huomiota ansaitsisivat ne asiat, jotka pitävät ihmiset virkeinä ja terveinä.

Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa yli 60-vuotiaat käyttävät kulutukseen enemmän rahaa kuin alle 20-vuotiaat. Tällaisia kansantalouksia on maailmassa 38. Suomi on niistä yksi, valaisee Taipale.

Vappu Taipale ei ole kuka tahansa. Sen lisäksi, että hänellä on pitkä muodollinen ansio- luettelo, hän on ollut ja on edelleen aktiivinen osallistuja ja yhteiskunnallinen keskustelija miehensä Ilkka Taipaleen rinnalla. Vappu Taipale on 72-vuotias.  ”Jokainen voi edistää omaa hyvinvointiaan: Liity! Anna! Opi! Harrasta! NAURA!”

Väestötilaston mukaan Lieksassa  runsas vuosi  sitten oli  yli 65 vuotiaita 3484 asukasta.  Taipaleen esittämän suhdeluvun perusteella heistä on ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa  noin 175.  Viime aikoina on paljon puhuttu hoitajapulasta ja siitä, ettei yksittäistä hoidettavaa kohti ole riittävää määrää hoitajia. Kun otetaan huomioon mm. työaikalaki, vuosilomalaki ym. työlainsäädännön vaatimat näkökohdat on kiinnostavaa,  mikä on Lieksan todellinen hoitajamäärä suhteessa hoidettaviin.

Lieksassa on jo usean vuoden aikana kehitelty uutta vanhusten hoitomuotoa, jossa yksin- asumiseen kykenemätön vanhus sijoitettaisiin vieraaseen perheeseen. Ennakkoon ilmoitetut hoitokorvaukset tuntuvat kovin matalilta, eikä hanke ilmeisesti sen takia ole herättänyt kiinnostusta.

Minusta on tärkeää mieltää Taipaleen tapaan, että eläkeläisetkin ovat kuluttajia. Eläke, ainakin pienen eläkkeen saajilla kuluu elämiseen. Se menee samalla tavalla kuin nuoremmillakin, asumiseen, ruokaan, liikkumiseen, kotitalouteen ja  harrastuksiin. Kun vanhus tarvitsee koti- tai sairaalahoitoa, tahi muita palveluita hän maksaa siitä ja työllistää.  Jos jollakulla jää eläkkeestä yli kulutuksen ei sitä pidetä tyynyn alla vaan se on pankissa vapaassa käytössä rahamarkkinoilla tai muilla tavoin sijoitettuna.  Ei ne eurot jää minnekään piiloon makaamaan, eikä niitä kukaan polta, olipa ne tulleet talouteen mistä lähteestä tahansa. Raha kiertää!

Pikkutalo Olli Enne ja Panu Kaila

Sunnuntaina 10.2.   Anna-Sofia Berner kirjoittaa HS:ssa otsikolla Yksiö takapihalle. Arkkitehtiopiskelija Olli Enne on innostunut pikkutaloista, jotka voisi rakentaa ”takapihalle”, vaikkapa jo valmiin talon lisäksi. Omien vanhempien, oman perheen nuorten, jonkun sukulaisen tai vaikkapa aivan vieraan asunnoksi, vuokrattavaksi..

Minusta tässä on jotain, joka saa innostumaan. Joko on aika antaa periksi. Muutamat uudet omakotitalot ovat kuin linnoja. Viihdytäänkö niissä, osataanko leikkiä kotia. Mitä ne maksavat ja kenellä rahat riittää.  Lähes uusia, tosi tilavia omakotitaloja on paljon myynnissä Etelä-Suomen kaupunkien liepeillä. Ihmetellessäni, miksi uusia taloja myydään juuri kun ne on saatu valmiiksi, saan vastaukseksi: Avioeron takia!

Olli Enne aikoo suunnitella ja rakentaa yhden omakotiyksiön diplomityönään. ”Kaavoituksen turhat esteet on tehty itse, joten ne voidaan purkaakin. Enne innostuu maalailemaan parempaa maailmaa. ”Olisi hienoa nähdä yhteiskunta, jossa ihmiset eivät säästäisi asuntoihin. He voisivat sijoittaa rahansa johonkin tuottavaan, vaikka yrityksiin”.

Enne sai äskettäin tietää, että Vancouverissa, Kanadassa on helpotettu tietyillä alueilla sääntöjä niin, että pikkutalojen rakentamisesta on tullut helppoa.

Asuminen on muutakin kuin kaavoitusta ja markkinointia. Millaista omakotitaloyksiössä olisi elää? Miltä se näyttäisi? Ainakin Enne rakentaisi sen puusta. ”Se on halpaa, se on helppoa työstää, ekologista ja sopii suomalaisuuteen”. Todennäköisesti asunto aukeaisi vain yhteen suuntaan. Ikkunoita ei siis olisi joka seinällä. Neliöitä voisi olla 35-60, kerroksia yksi, kaksi tai puolitoista. Enteen haaveissa omakotiyksiöt synnyttäisivät uudenlaista kaupunkielämää.  Esikuvia ovat  Helsingin Käpylän ja Kumpulan kaupunginosat

Minusta pikkutaloille puutarha-aloineen voisi varata  pieniä alueita maaseudullakin. Olisivatko ne verrattavissa siirtolapuutarhamökkeihin? Taitavat olla nekin suuremmiksi suunnitellut. 

Hesarin jutussa on yksi luonnos. Se näyttää yksikerroksiselta, jossa makuutilat on toteutettu parviratkaisuna. Parvella on ns. ranskalainen parveke.  jossa ovi aukeaa sisään päin ja kaide on seinän tasossa. Sehän olisi ihanteellinen makuutilan parveke, siitä voi tuulettaa huonetilaa tehokkaasti, tuulettaa vuodevaatteet ja antaa ainakin kesällä ulkoilman virrata kunnolla sisään. Alatasonkin voi sitä kautta tehokkaasti ja nopeasti tuulettaa, eikä ole vaaraa homeesta kun ilmanvaihto pelaa kunnolla.

Minusta pesutilat olisi järjestettävä siten ettei vettä päästetä  lattialle.  Amme tai allas on helppokäyttöinen ja turvallinen kosteusvahinkojen välttämiseksi. Suihkukaapeissa on valinnan varaa. Löylytila ei vie paljon neliöitä.  Puilla lämmitettävä keskusmuuri tekisi mökistä kodikkaan ja korvausilman otossa voitaisiin huomioida rakenteiden ”tuulettuminen”.

Olli Enne etsii tonttia, jolle voisi rakentaa koeyksiönsä. Projektin nettisivuilla on tontinomistajille kysely, jossa he voivat kertoa mielipiteensä ideasta. www.yksiopuutarhassa.fi

Tänään sain sähköpostin liitteenä videon, jossa arkkitehti Panu Kaila, puurakentamisen erikoistuntija esitelmöi viime tammikuussa Itä-Suomen yliopistolla Joensuussa puurakentamisen nykyisistä ongelmista Suomessa; home, kosteuden syntymekanismi rakenteissa, ilmanvaihto, tiiviit maalit  ja paljon muuta. Videon alussa Kaila esittelee rakennustensuojelun periaatteita. Pääset katsomaan videon osoitteesta www. rappana.fi/ajankohtaista/index.fi.html

Terijoesta mieleen tullutta

Viime lauantain laturetkeen liittyvä aihe, Venäjältä tulleet Kronstadtin pakolaiset, palautti mieleen vanhoja juttuja.  Kronstadtin matruusit olivat paenneet Terijoelle ja sieltä joko suoraan tai mutkan kautta tänne takamaihin. Tuo Terijoki-paikka nosti muistista nimen OVK, Otto Ville Kuusinen. Eikä siinä vielä mitään uutta, mutta samantien muistin lukeneeni Jörn Donnerin kirjoittaman elämäkerran runoilija Elmer Diktoniuksesta. Eikä Diktoniuksessakaan mitään erikoista, mutta Donner kertoo, että  Elmer Diktonius ja OVK olivat vanhoja, nuoruuden ystäviä ja sekin vielä, että OVK oli herkkä taiteilijasielu, muusikko ja runoilija; sellaisena läheinen Diktoniukselle. OVK:sta  tulee ensin mieleen muuta kuin hänen taiteelliset ominaisuutensa;  luetun historian perusteella.

Hertta oli OVK:n tytär, tumma viileä kaunotar. Isä taisi olla häneen vähän ihastunut, kuitenkin vain valokuvan ja äänen perusteella, koska silloin kun Hertta oli POP, ei meillä ollut televisiota, eikä muillakaan vielä silloin. Isä hymyili hitaasti toisella suupielellään vähän kuin salaa Hertan hehkuttaessa silloisessa Pienoisparlamentti-nimisessä radio-ohjelmassa.  Varoiko isä suututtamasta äitiä, kun äiti oli aiemmin hieman hermostunut  isän kerrottua savottaemännän terveiset isän herkän vatsan huomioimiseksi kodin pöperöissä

Isä sai tukkikämpiltä monenlaisia vaikutteita. Luulen, että hän oli sieltä saanut päähänsä, että äidillä on alemmuuskompleksi. Minä en ymmärtänyt mitä se merkitsi ja luulen ettei äitikään ymmärtänyt, mutta ei kyllä kysynytkään. Muitakin outoja sanoja muistan kuulleeni, kuten akitaatio, atekvaatti. Olen tainnut periä isältäni mieltymyksen ns. sivistyssanoihin. Jo oppikouluikäisenä opettelin niitä ulkoa serkkuni Irjan kanssa. Pitikin aloittaa aivan alusta; positiivinen ja negatiivinen, temperamentti ja permanentti, ja sitä rataa. Ensimmäisen kerran sain konkreettisen kosketuksen tietosanakirjaan kotini ulkokäymälässä. Siellä oli iso ohutpaperinen paksu kirja, josta repäistiin paperia tarpeeseen. Sattumalta näin sivun laidassa sanan, devil  ja sen jälkeen sanan paholainen. Miten lienen hoksannutkin, että Fantomin koiran nimi devil tarkoitti paholaista.

Mitenkähän minä päädyinkään nyt Hattusaareen ja ulkohuussiin silkkipaperisten sivujen ääreen. Sainkohan minä sittenkin sieltä herätteen, että sanoja, joita en ymmärrä, voin opetella ymmärtämään,  – kirjoista.

Terijoesta vielä sen verran, että kymmenen kilometriä siitä itään on Kuokkala. Siellä asui Edith Södergran.  Hänkin oli Diktoniuksen ystävä. (Eipä Södergran asunutkaan Kuokkalassa vaan Raivolassa. Diktonius soitti hänelle viulua kun Edith oli hyvin sairas, kertoo netti)

Kronstadtin pakolaisten jäljillä Suomussa

Eilen lauantaiaamupäivällä  ajelimme naapurin kanssa Joensuun Ladun järjestämällä laturetkelle Suomuun. Kolmentoista muun kanssa olin hiihdon ohessa  Kronstadtin pakolaisten jäljillä Surkanpurolla ja kuulemassa lintutornin laavulla  metsähanhen tarhaushanketta Osaran aikaan.

Erottuamme Kurkilahden parkkipaikan lähistöltä lounaaseen suuntautuvan polun pohjalle olikin vajaan kilometrin päässä Surkanpuro omituisine penkereineen. Retken johtaja Riitta Laatikainen kertoili Oiva Potinkaran kirjan pohjalta Surkanpuroon liittyvää pakolaishistoriaa. Venäjältä, Kronstadtista tuli vuonna 1921  Suomeen noin 8000 pakolaista. Heistä noin 50 sijoitettiin Suomuun ns. hätäaputöihin  perkaamaan Surkanpuroa ja hakkaamaan uittopuita.

Heikki Kirkisen toimittamassa vuonna 2006 julkaistussa Venäjän historiassa, osassa Sotakommunismista NEP:iin (NEP=uusi talousjärjestelmä) Timo Vihavainen kertoo mm seuraavasti: Vuoden 1921 keväällä voitiin havaita, että sotakommunismin politiikka oli joutunut lopulliseen umpikujaan. Kronstadtissa nousivat kapinaan matruusit, joita aikaisemmin oli nimitetty ”vallankumouksen kukaksi” He esittivät tunnuslauseen ”neuvostot ilman kommunisteja!”

Kronstadtilaiset oli sijoitettu eri puolille Suomea. He jättivät Suomeen jälkeläisiä, joista ei liene julkaistu tarkkoja tietoja.  Venäläiset matruusit viipyivät Suomessa noin kaksi vuotta  Enin osa heistä palasi Neuvostoliittoon.

Potinkara on kertonut Patvinsuon ja Suomun historiaa käsittelevässä kirjassaan yksityiskohtaisia tietoja näiden pakolaisten elämästä Surkanpuron liepeillä.

Surkanpurolta hiihdeltiin Olkkosen saaren ohi umpihangessa. Useimmilla retkeläisillä oli latusukset; syntyi hyvä latupohja. Tavoitteemme oli Suomunsaaren lintutorni noin kuuden kilometrin päässä lähtöpaikasta. Sää oli mitä parhain.  Pakkasta oli vain muutama aste, juuri parahiksi hiihtoa ajatellen. Lunta ripotteli välillä ja aukeilla paikoilla hienoinen tuuli pani nostamaan hupun pään lisäsuojaksi.

Lintutornilla tehtiin tulet laavun suojaan hyvistä tervaspuista. Riitta luki vielä pätkän Potinkaran Suomu-kirjasta. Siinä kerrottiin metsähanhen tarhaushankkeesta, joka ei onnistunut, vaikka siihen oli sijoitettu paljon voimavaroja. Metsähallituksen silloinen pääjohtaja Nils Osara oli verrannut tarhauksen päättyessä hanhipaistia syödessään, että liha oli tullut maksamaan painonsa verran kultaa. Kun Osaran nimi putkahtaa Suomussa esiin metsähanhen tarhauksen yhteydessä nousee väkisin mieleen Osaran aikana tehdyt Lapin suuret avohakkuut, joita on arvosteltu jälkikäteen. Aukioille on annettu nimi Osaran aukiot. Metsähanhen tarhausyritys panee aprikoimaan, liekö ollut tarkoitus, että sodan jälkeen paikalle siirretyn kenraali Raappanan majan käyttöönsä saanut Suomunniemen Metsästysyhdistys tarvitsi riistalintuja Patvinsuon aukeille.  Patvinsuon käyttötarkoitukseksi tuli 1982 soidensuojelualue, kansallispuisto.  Laavulla puhe meni viime päivien petouutisiin ja metsästysharrastukseen. Hesarin viime viikon keskusteluista on jäänyt mieleeni vanhempien kauhistuneisuus kun lapsille on koulussa näytetty vasan tappaminen, nylkeminen ja suolistaminen. Eräs Hesarin keskustelija huomautti puolestaan, että lapsillekin voi kertoa, mistä lihatiskin lihat ovat peräisin. Tuotantoeläimetkin kun on teurastettava ennen kuin ne ovat käytettävissämme jokapäiväisenä ravintonamme..

Pieni kylmettyminen pani liikettä kinttuihin paluumatkalla. Olikin hyvä sujutella kunnon ladulla. Tuli sopivasti  lämmin ennen autolle tuloa.  Osa ryhmästä ei ollut saanut vielä tarpeekseen hiihtämisestä.  He suuntasivat suksensa kohti  Surkanvaaraa.

Kiitos retkestä vetäjälle, ladun aukaisijoille, kaikille mukana olleille ja taputus omallekin olkapäälle.