Uusia muuttolintuja
ilmaantuu päivittäin. Varpushaukka
hujahti lintulaudan liepeillä eilen. Saikohan siepatuksi pikkulinnun
saaliikseen. Haukkahavainnot rakennusten
lähellä ovatkin uutta. Tuulihaukkka
laskeutui muutama päivä sitten ilmeisesti havaittuaan jyrsijöiden jälkiä syöttöpaikalla. Juuri nyt kookas, ilmeisesti haukka sekin, sieppasi hiiren
maasta ja lensi saman tien männyn yläoksalle sitä syömään. Hurjaa meininkiä. Kiva seurata vierestä. Onko syöttöpaikastamme tullut erilajisten lintujen ”kohtaamispaikka”. Syöjät ja
syödyksi tulevat. Ei kissaa tarvita hiiriä karkottamaan kun näyttää homma
hoituvan luonnonmukaisella tavalla.
Kevät tekee tunteelliseksi. Marja-Liisa Vartion runo Vihreää sukua (1966) .
Milloin erkanin sisaristani
puista,
milloin vihreä sukuni työnsi
minut joukostansa.
Kuin vierivä kivi, kuin hankaava hiekansiru
elämän kantapäässä kuljen teitä ja maita
Puhuisin ihmisille, mutta vaikeita ovat sanat,
vaikeita sanat, jotka tekevät pesänsä ihmisten korviin
joita kuullessaan ihmiset sanovat:
tämä on kotimaamme kieltä,
kuitenkin käteni, olkapääni ovat painosta väsyneet
sanat istuvat niillä kuin linnut, muuttolinnut lentääkseen kevättä kädestä käteen,
olkapäältä olkapäälle
Kuin vierivä kivi, niin minun itkuni alkaa
vaan kesken sitä, sen
syvintä valituksen kohtaa,
minusta nousee vihreän
sukuni veri.
Jalkateräni repeävät, käsivarteni ojentautuvat jäykkinä ylöspäin.
Kuusi tuntee, kasvaa, nousee minun lävitseni,
latva laulaa ja humisee, pesäpuu, pesäpuu, lintujen pysähdyspaikka,
kevättä, kevättä viemään
Vaan milloin erkanin sisaristani, puista
Milloin vihreä sukuni työnsi minut joukostansa
Sivelen hellitellen sisarieni ruskeita polvia, silitän kiiltävää pihkatukkaa
Jalkateräni repeävät, käsivarteni ojentautuvat jäykkinä ylöspäin.
Kuusi tuntee, kasvaa, nousee minun lävitseni,
latva laulaa ja humisee, pesäpuu, pesäpuu, lintujen pysähdyspaikka,
kevättä, kevättä viemään
Vaan milloin erkanin sisaristani, puista
Milloin vihreä sukuni työnsi minut joukostansa
Sivelen hellitellen sisarieni ruskeita polvia, silitän kiiltävää pihkatukkaa
kun ne kaulakkain, sylikkäin
laulavat, huojuvat.
Minun puoleeni eivät ne
katso, minua eivät ne muista.
Minut on sukuni rinnoiltansa
vieroittanut
Mutta selkäni asetan niitten
varren mukaan,
jalkani asetan niin kuin ne
juurensa maahan.
Käteni nostan niin kuin ne
oksansa nostavat
ja jatkan matkaa toisten
kulkijain kanssa. en pesäpuuna, en maiseman tähystäjänä
en viimoja halkaise; vain nousua,
suuntaa, selän mittaa tai latvojen hengitystä
siihen asti kun matka
päättyy, kun tie sammuu.
Kun tuhansin käsin vihreä
sukuni minut takaisin ottaa,
tuhansin peittein peittää
kun nukun kuusten laulun alla,
sukuni vuoteeseen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti