Musiikkielämyksiä

Arvo Pärtin sävellyksen Spiegel im Spiegel kuulin ensi kertaa  Riston valinnoissa yle-ykkösellä muutama viikko sitten. Kiirehdin googlettamaan Pärtiä. Löytyi ja sitten  Spotifyn sivulle ja löytyi sieltäkin. Helppoa kuunneltavaa, tunnelmallista, minun mielentilaani sopivaa; tuudittavaa.

Viime viikon torstain suorassa Musiikkitalosta televisioidussa RSO:n konsertissa kuultiin  mm. valtion taideapurahalla työskentelevän Minna Leinosen sävellys Scatterings. Se oli yleisradion tilaustyö ja kantaesitys. Sitä kuunnellessani ajattelin lapsekkaasti; keisarillahan ei ole vaatteita. Hämmentävää, käsite kakofoniakin käväisi mielessä. Leinonen on saanut vapaat kädet toteuttaa ideoitaan. Eipä ihme, jos tuntui oudolta, kun olen jälkeenpäin lukenut, että äänimateriaalina on mm. lelulaatikoiden kaatuminen ja lelujen leviäminen ympäri lastenhuonetta!  Oliko tämä musiikki lisäksi sitä atonaalista, josta ei kokematon kuuntelija nauti. Joku viisas valisti että musiikkia kuunnellessa ei tarvitse yrittää ymmärtää, vain kuunnella.  Musiikki on pelkkää ääntä, ei siinä ole sanoja.  

Torstaikonsertin väliajalla haastateltiin Arne Wessbergiä, ylen entistä pääjohtajaa. Kysymykseen, mitä hän piti Leinosen sävellyksestä, Wessberg ei vastannut. Vaikutti hieman vaivautuneelta.

Oli mainitussa konsertissa suloista Soile Isokosken laulua; Sibeliuksen säveltämää Larin Kyöstin sanoituksiin. Tahtoi vesi herahtaa silmään.

Charles Chaplin kertoo elämäkerrassaan, miten hän joskus joutui orkesterin johtajalta kysymään, onkohan partituurissa liikaa mustaa jossakin paikassa tahi toisessa paikassa liikaa kiemuroita kun tulos ei tuntunut hyvältä. Chaplin sävelsi itse musiikkinsa ja halusi sen olevan helposti vastaanotettavaa ja nautittavaa.  Chaplinilla oli taito eläytyä. Musiikin merkitys olikin  ensiarvoisen tärkeää mustavalkoisten mykkien elokuvien aikaan.

Pärtin musiikki soi  kuulokkeissani, aurinko näyttää tulevan monen pilvisen päivän jälkeen esiin. Mahhtavvvaa! sanoo yksi tuttavistani usein, nyt minäkin.