Tervetuloa kylmä itätuuli!

Idästä tuulee kylmästi. Se on tuonut Etelä-Suomeen lunta ja myrskyä. Me olemme saaneet nauttia kirkkaista jopa kireältä tuntuvista pakkassäistä. Aurinko pollottaa päivällä ja täyskuu yöllä. Mahtavaa!

Nyt viimeistään on varmistuttava, että kaikki ikkunat on tilkitty, pakkasvahdit kytketty, vesiastiat tyhjennetty, jäätymiselle arat laitteet tuotu sisään, talon alus luukutettu. Nyt olisi jo vaurioita tapahtunut jos ei tähän mennessä olisi jo huolehdittu. Vähitellen vahingoista viisastuu.

Hiiret tunkevat sisään lämpimään ruokaa etsimään. Se ei ole mukavaa ja se estetään. Tinttien kanssa ei tule ongelmia jos vaan laudalla riittää syötävää.  Kaikkiin ikkunalasien kiinnityskittauksiin ei ole taidettu muistaa laittaa valkopippuria tinttien karkotteeksi, koska tintit niitä välillä murentavat.  Lumikkoa ei ole näkynyt.  Lumen aikaan se loikkaa korkealle ja saa kuin saakin lumen alta hiiren kiinni.  Pieni varpuspöllö istuu joskus nyrkin näköisenä myttynä lähellä lintulautaa pienen haavan oksalla ja kyttää, kun hiiri tulee syömään laudalta pudonneita siemeniä. Päätellen siipien jäljistä lumella pöllö voi siepata hiiren jopa lumesta.  Närhet ovat rohkeita. Joskus käy niin, että närhi ryöstää lumikolta saaliin.

Ilmastonmuutos puhuttaa radiossa ja televisiossa. Joku sanoi, että asia on verrattavissa alkoholismiin, tupakointiin, liikalihavuuteen yms. Pitäisi tehdä jotakin, mutta ei pysty.

Tänään minulla on iltamenoa; ystävättäreni polttarit!

Rosa Liksom ja surutunnelmaa kirjastolla

Lauantai-iltapäivällä  väkeä virtasi kirjaston yläkertaan. Tuoleja tarvittiin aina vaan lisää..  Iso lukusali tuli täyteen. Olin Inkan apuna virittämässä pöytää tuloportaiden vierustalle. Kuusen oksat ja sytytetyt kynttilät pöydällä viestivät asiastamme.

Osa yleisöstä oli pukeutunut mustiin. Kolmella naisella oli suruharsoinen hattu. Vietimme noin puolen minuutin pituisen hymisevän suruhetken Kolin ikikuusen muistolle. Inka esitti Viljo Tuomelan Kolin metsille kirjoittaman runon.

Tilaisuuden pääesiintyjä oli Rosa Liksom, tämän vuoden Finlandia-kirjailija. Pentti Stranius johdatteli  ja haastatteli kirjailijaa. Rosa valloitti suuren yleisön räiskyvällä temperamentillaan ja välittömyydellään. Esiintymistään tuntemattomana kirjailijauransa alkuaikoina hän perusteli mm: Olisi ollut itsemurha ilmaista itsensä, kun muistaa miten naapurikylän pojalle Timo Mukalle kävi.

Hän kertoi miten vahvasti on reagoitu hänen Finlandia-palkintoonsa. Syntymäseudulla Perä-Pohjolassa hänelle on osoitettu monin eri tavoin huomiota. Tonttia eivät kuitenkaan ole luvanneet, hän nauraa. Aikaisemmin julkaistujen teosten uudetkin painokset ovat loppuunmyydyt.

Rosa on kosmopoliittti, oman tiensä kulkija, monitaiteellinen ja uusiutumiskykyinen. Siperian maisemia hän vertaa Lapin maisemiin toteamalla että Lappi on Länsi-Siperiaa. Keskustelu Rosan palkitusta  Hytti nro 6-nimisestä kirjasta lainehti vilkkaana. Kirjasta oli löydetty monia eri tasoja ja ilmauksia, joita haluttiin tarkentaa oliko tulkinta oikein. Rosa vaikutti hyväntuuliselta ja rentoutuneelta, oli juttutuulella, eikä hänellä tuntunut olevan kiirettä minnekään. Rosan remakka nauru levisi yli salin vähän väliä.

Rosa on maineensa veroinen, kiistelty ja kiitetty, omintakeisuudessaan uusi suomalainen.

Kolin ikimetsän raiskaamisesta johtuvan surun ilmauksen ajoittuminen Rosan esiintymisen yhteyteen oli täysosuma, - meille. Viestimme tavoitti monia.

Aamutelevision äärellä

Aamutelevisiossa taitaa olla päivän parhaat ohjelmat. Perjantaiaamuisin kokoontuva Jälkiviisaat, ainakin silloin kun siinä on mukana Kalle Isokallio kannattaa ainakin minun katsoa.  Yhtenä aiheena oli liikenneministeri Kyllösen määräraha-asia. Minä ymmärrän Isokallion puhetta. Isokalliosta johtuu  mieleeni Jukka Kajava, joka aikoinaan arvosteli Tv-ohjelmia. Jos Kajava kehui jotakin, se kannatti katsoa. Mihin nämä mieltymykset ja luottavaisuus ns. asiantuntijuuteen perustunevat.  Ainakin siihen että he tuntuvat tietävän mistä puhuvat ja heidän perustelunsa tuntuvat uskottavilta jopa päteviltä. Tässä yhteydessä harmittaa sanoa ”Ei yksi pääsky kesää tee!”

Tämän aamuisen kuvareportaasin otsikko Pohjanmaalla viisaus on vanhoissa naisissa tai Akat asialla (Yle 2012)

oli perusteltu Kyrönjoella tapahtuneella puusillan rakentamisella ennen nyt niin yleisiä terässiltoja. Kylän naiset olivat saaneet miehet ryhtymään valtaisaan puuhaan. Kylän halki virtaavan Kyrönjoen yli kylän miehet rakensivat puusillan, joka piti joka kevät purkaa jäiden lähdön aikaan ja uudestaan pystyttää jäiden sulettua. Edellä sanotun perusteella ei voi mieltää hankkeen laajuutta ja sen vaativuutta. Tämä kuvareportaasi pitää jokaisen nähdä, etenkin lasten ja nuorten, jotta he ymmärtäisivät minkälaisiin teknisiin suorituksiin ja yhteisiin ponnistuksiin entisen suomalaisen maaseudun asukkaat pystyivät itse rakentamiaan apuvälineitä käyttäen. ”Pahan ilman lintuna” tekee mieli kysyä: Jos tulisi aika ettei nykyistä infrastruktuuria pystyttäisi pitämään yllä, vaikkapa voimakkaan ja pitkäaikaisen taloudellisen taantuman seurauksena, niin miten kauan kuluisi että kuvareportaasissa  kerrottua tietotaitoa ja asennetta löytyisi.  Otsikon tämä reportaasi on saanut siitä, että kylän naiset olivat olleet ratkaisevassa asemassa hankkeeseen ryhtymiselle. Sillan nimi on vieläkin Akkaan silta.  

Lämmintä  ilmaa virtaa lounaasta.  Tulisipa ennen joulua idästä voimakas kylmä ilmavirtaus joka saavuttaessaan lämpimän meren tekisi lumisateen ainakin Etelä-Suomeen. Toivottavasti mekin saisimme siinä siivellä valkean joulun.

Majavia vahtaamassa

Ensimmäisen kerran tapasin majavan pesän täällä Kontiovaarassa 1970-luvulla,  samana kesänä kuin muutimme lasten kanssa tänne. Laskeuduttuamme jokseenkin jyrkkää rinnettä etelän suuntaan Hoskon lammelle huomasimme siellä täällä outoja puun pätkiä jopa pitkiä rankojakin, joiden päät olivat kuin kynän terottimella muotoiltu suipoiksi. Lammesta lähtevän puron suulla näimme ison puuröykkiön, joka tukki puron suun. Vesi näytti nousseen. Arto tiesi, että olimme tulleet majavan pesälle. Mitään liikettä ei näkynyt. Emme onnistuneet näkemään majavaa puun kaatohommissa eikä muutenkaan vaikka yritimme hiipimällä tulla paikalle uudestaan. Majavalla taitaa olla hyvä kuulo ja se ilmeisesti pelkää ihmistä, eikä ihme.

Eipä aikaakaan kun majava oli tapettu. Naapurin mies oli kertonut ampuneensa. Se siitä sitten. Pesää purettiin niin että vesi pääsi virtamaan ja alenemaan. Alue on puron suulla kaupungin omistamaa metsää, puron laskusuunnassa hyväkasvuista  näreikköä. Lammen rannat ovat etenkin syksyllä värikylläisyydessään hehkuvia sammalikkoja. Karpaloitakin sieltä voi löytää, joinakin syksyinä jopa litrakaupalla.

Toisen kerran majava paljasti itsensä Kontiovaaran tien varressa. Se oli kaatanut haavan niin että latva ylsi lähes tielle. Kun näin että puu oli majavan kaatama, vein se piiloon, ettei kukaan huomaisi majavan asustavan lähipurossa. Siinä kohtaa majavan pesä ei aiheuttanut veden nousua yläpuoliselle suolle, koska laskua Pieneen Ritojärveen oli niin paljon, että vesi mahtui uomaan. Pesä oli järven rannassa. Siinä sitten muutamia vuosia vierähti. Telttailija kertoi majavan läiskytelleen äänekkäästi. Alue on valtion hoitometsää, jossa kaadetaan isoja tukkipuita maatumaan, lahoamaan ja sammaloitumaan samalla kun ne ovat ötököiden asuinpaikkoja ja ravintoa. Eipä majava saanut asustella tässäkään, vaikka siitä ei ollut ympäristölle mitään haittaa. Olihan alue luonnonhoitoaluetta. Vieraita olimme käyttäneet paikalla esitellen majavan aikaansaannoksia sen hankkiessa talvisyötävää pesäänsä. Se näyttää ihmeeltä, mihin majava hampaillaan pystyy. Se kaataa isojakin puita jyrsimällä ne poikki. Sitten se paloittelee puut sopivan pituisiksi pätkiksi ja raahaa ne veteen. Sillä on pesäaukko veden alla ja sen suulle se kuljettaa puita talviravinnoksi itselleen ja poikastensa tarpeiksi.

Minusta majava on harvinainen. Ainoastaan kaksi majavaa olen eläissäni tavannut, vaikka liikun aika paljon metsissä. Majava on taitava ja suunnitelmallinen kaataessaan pienenä eläimenä isoja puita. Se on pieni, mutta vahva, se herättää minussa ihailua ja kunnioitusta.  Se ei ole aggressiivinen vaan arka ja väistyvä.  Joku tappaa majavia muka hyvän lihan maun takia ja kehuu sitä vielä lehtien palstoilla. Vastenmielistä, -minusta.

Itkuvirttä Kolin kuusista

Kolin kansallispuistosta heti Ylä-Kolin hotellin alapuolelta on kaadettu 25 kuusta. Vanhin ja kookkain niistä oli 230 vuotta vanha. Eilen saamani tiedon ja valokuvien mukaan puu on sahattu tukeiksi ja kuljetettu ajotien varteen. Puun poikkileikkauspinnoissa ei ole nähtävissä lahovauriota. Mittausten mukaan se ei olisi kaatuessaan ulottunut laskettelurinteelle asti, eikä se paikallisen havainnoijan mukaan olisi kaatunut rakennukseen päin, jos esimerkiksi myrsky olisi sen kaatanut.

Kansallispuistoista ei raivata laajankaan myrskytuhon jäljiltä kaatuneita puita pois, vaan ne jätetään maatumaan paikoilleen. (vrt. Suomu Patvinsuon kansallispuistossa). Kolin tilanne vaatii perusteellista selvitystä ja toimenpiteitä tulevaisuutta varten On kiinnostavaa, mitä käyttötapaa on suunniteltu ikitukkien varalle. Joko lie käyty niistä kauppaa.. Kuka huolehtisi siitä, etteivät ne katoa siitä tien varresta jonain päivänä tai yönä teille tietymättömille.

Muistanette kun parikymmentä vuotta sitten muutamat lieksalaiset aktivistit  saivat estetyksi Kolin laajamittaisen rakentamisen.  80 000 suomalaista liittyi joukkoon estämään hankkeen toteuttamisen. Joukkovoimalla se onnistui. Tänä päivänä meillä on tietoverkot käytettävissämme. Tilanne on paljon muuttunut siitä kun kirjeillä ja puhelimella asioitiin ja silti saatiin uskomattomilta tuntuvia  tuloksia.

Ikikuusi ja 24 pienempää yksilöä on tuhottu lopullisesti. Monet lieksalaiset Kolin erityistä ikimetsiin pohjautuvaa arvoa korostavat pitävät lauantaina 24.11. klo 12  (muutettu klo 13.55) alkaen surutilaisuuden kirjastolla. Me esitämme julkisen protestin ja mielen ilmauksen tapahtuneen johdosta. Me toivomme, että mahdollisimman moni osallistuu mielenilmaisuun. Pukeudumme mustiin suruvaatteisiin. Sinä, joka satut lukemaan tämän, kerro ystävillesi; tulkaa mukaan. Meidän on koottava voimamme, etsittävä tietoa ja sellaisia vaikuttamiskeinoja, ettei vastaavaa enää tulevaisuudessa tapahdu. Me luotamme demokratiaan ja haluamme testata sen toimivuutta. Haluamme testata voimassa olevien lakien valvontaa sekä kansalaisoikeuksiamme ja -velvollisuuksiamme

Kylpytynnyreilläkö turisteja Kolille?

Pettääkö matkailuammattilaisten arvostelukyky? Kuvittelevatko he, että ne jotka Kolille tulevat eivät saa kotonaan tai muualla kylpeä lämpimässä vedessä. Vai onko suunniteltu työllistää naisia selänpesijöiksi? Sitäkään kokemusta turistien ei ole tarvis tulla Suomen Kolilta hakemaan. Onko unohtunut Kolin itseisarvo, sen luonnon ainutlaatuisuus. Pitääkö sitä pilata kaikenkattavalla krääsäkulttuurilla?

Vanhat isot puut ovat muistutus siitä, miten lyhytikäisiä ja kestämättömiä ihmisinä olemme. Sakari Topelius kirjoitti 1800-luvulla Kolista,  että se on vertaansa vailla oleva luonnon múodostuma ikikuusineen  koko Suomessa. Sen jylhyys elähdytti suomalaisia lahjakkaita taiteilijoita. He raahautuivat hitailla ja kehnoilla kulkuneuvoilla satoja kilometrejä  eläytyäkseen Kolin lumovoimaan; ikuistamaan  ja välittämään sitä kanssaihmisille kuvina, kertomuksina  ja musiikkina.

Kolin kallioperä on 2,5 miljardia vuotta vanhaa, noin puolet maapallon olemassaolosta.  Pysähdyttääkö tämä tieto? Koli on maailman kuulu peruskalliolla sijaintinsa  ja sen louhikoissa kasvavan metsän perusteella. Saman ikäistä peruskalliota ei tavata muualla maapallolla kuin Fennoskandiassa. Turistit ennen tulivat tietoisina Kolin historiallisesta taustasta. Miten on nyt, mikä heitä kiinnostaa. Ilmeisesti on tehty markkinatutkimus ja todettu, että kylpytynnyrit olisivat poikaa!

Ylä-Kolin korjaustyössä tehtävään uuteen ulkoterassiin, johon on tarkoitus sijoittaa kylpytynnyrit lehtitiedon mukaan, on luultavasti saatu lupa rakennuslupamenettelyssä  vain julkisivumuutoksena sillä perusteella ettei se suurenna rakennusalaa.  Laajennukselle ei olisi herunut lupaa itsestään selvästi, tai mistä tietää enää, mitä viranomaiset ovat valmiit tekemään kun asialla on raha, kasvu ja kiire.

Väkisin tulee mieleen, että kaavoitus- ja rakennuslupa-asiat pitäisi olla tarkemman syynin alla kuin ne näyttävät olevan Lieksassa. Koli-Cultura-hanke on kuin keittiön kautta sisään mentäisiin, ei pääovesta vaan salaa. Sitä taidetaan ajaa kuin  käärmettä pyssyyn..

Tehdään valmista niin, ettei ole enää paluuta,  aivan kuten Ylä-Kolilla. .

Talvivaaran takia Oikeuskansleri on saanut kansalaiset heräämään, mitä on tehtävä kun virkamiehet eivät hoida hommia josta heille palkkaa maksetaan. 

Nyt olisi nuijalla töitä! Tuntuu käsittämättömältä, että Kansallispuiston hoitaja esittää Lieksan Lehden kertomia kommentteja Ylä-Kolilla tapahtuneista metsänhakkuista. Ei hän ole tehtävänsä tasalla. Hänen on parasta etsiä muu tehtävä, jossa hän voi saada näkyvyyttä laajemmalle niin etteivät kuusen oksat häiritse: kauaskantoisia ajatuksia, tulevaisuuden suunnitelmia ekä siirtymistä pois pysähtyneisyyden ajasta.

Kylpytynnyritkö tuovat lisäarvoa Kolin houkuttelevuudelle. Outoa porukkaa nyt kosiskellaan. Ennen väki edes yritti piilottaa sivistymättömyyttään. Kyllä pahasti Kolia suunnittelevat erehtyvät. Jos minulla olisi noitumisen tai manaamisen kyky noituisin  Ylä-Kolin  kaupustelijat kylpijöineen  tynnyriin ja vierimään laskettelurinnettä pitkin Pieliseen.

Lieksalaisia rakkausrunoja kirjastolla

Keskiviikkona tulimme jo hyvissä ajoin kirjastolle viimeistelemään esitystämme.  Inka oli suunnitellut koosteen viime keväänä lieksalaisilta pyydetyistä ja sittemmin saaduista rakkausrunoista sekä ainakin yhdestä myöhemmin sattumoisin tulleesta runosta. Tekstejä oli harjoiteltu vasta muutamia kertoja.  Oli saatu lupa pitää paperia muistin tukena. Minun osuuteni olivat lyhyitä ja helppoja oppia ulkoa. Inka antoi vielä viimeisiä ohjeita ja totesi, että jokaisella harjoittelukerralla löytyy jotain uutta ja hyödyllistä.

Esitettäviksi valittuihin runoihin sisältyi kaksi kaipaavaa Unton lukemaa kirjettä, toinen oli Ruotsiin muuttaneelle, junalla lähteneelle; oli Airin esittämä rakkauden tunnustus piipun tuoksuiselle; oli koskettava uupuneen hoitajan anteeksipyyntö rakkaalleen Salmen esittämänä; vanhojen naisten, minun, Airin ja Salmen valitusta josko enää olemme rakastettavia sekä Salmen suora kysymys: Vieläkö rakastat ja  pyyntö sanoa se vielä uudestaan. Rakastan, vakuutti Unto vastauksessaan. Askon osuus tuntui suurimmalta: Kolme nimeltä mainittua lieksalaista naista ja kolmesataa nimetöntä miestä. Asko vaikutti rentoutuneemmalta varsinaisessa esityksessään kuin harjoituksissa. Lopuksi hän riehaantui  tanssahtelemaan huuliharpusta säveliä tapaillen.

Koko esitystä rytmitti musiikki, alussa Anneli Saariston La Dolce Vita. Välillä Juna hiljaista miestä kuljettaa ja vielä lopussa rytmikäs pohjois-karjalainen kappale, joka vei  Askonkin mukanaan.

Kuulijoita oli alle kymmenen, mutta he olivatkin asiantuntevaa väkeä; kirjastoihmisiä ja muita  kirjallisuuden tuntijoita. Ei tullut ramppikuumetta minullekaan kun oli niin pieni sali eikä yleisökään tuntunut pelottavalta. Tunnelma oli lämmin ja kotoinen. Yhdyin lopussa Askon yllytyksestä tanssiin. Se tuntui niin luontevalta, että yleisö saattoi luulla sitä ennakkoon suunnitelluksi.

Tuntui, että olimme onnistuneet. Saatiin jo pyyntöjä mennä esiintymään sinne ja tänne. Menoksi vaan, tämähän on hauskaa!

Taidetoiminnan virittäjä Raija Mikkonen

Kun Lieksan Lehti (13.11) kertoo Raija Mikkosesta aloitteellisena taidetoiminnan virittäjänä Lieksassa, palautuu mieleeni kesällä 1982, eli 30 vuotta sitten täällä Kontiovaaran koululla pidetty lasten kuvataideleiri. Raija oli hankkeessa mukana toisen lieksalaisen lasten taidekasvatuksen uranuurtajan Kyllikki Kerolan kanssa.

Kesäkuisena aamupäivänä pihaamme purkautui parikymmentä lieksalaista kouluikäistä lasta raahaten mukanaan telttapatjoja ja muita kantamuksiaan. Maalaustelineet pystytettiin pihalle.  Lapset majoitettiin koulun yläkertaan entiseen opettajan asuntoon. Ohjaajana toimi ammattitaitoinen lieksalainen taideopettaja. Nimen olen unohtanut. Lieksan Lasten ja Nuorten taidekoulukin taisi olla jo silloin olemassa, koska kaupunki oli leirihankkeessa mukana. Anneli Hannula vieraili leirin aikana.

Siihen aikaan meillä oli kotieläimiä. Yksi kurssilaisista viihtyi enemmän lehmän kuin maalaustelineen vieressä. Hän harjasi ja helli lehmää. Nuorimmat kurssilaiset keräsivät pihalta voikukan lehtiä ja muuta vihreää kaneille ja vuohille. Viisi hanhea, jotka olimme ottaneet kevättalvella aivan pieninä, olivat jo kasvaneet lähes täysikasvuiseksi. Niillä oli tapana mennä vieraita tulijoita vastaan ja nokkaista säärestä tai housun lahkeesta.  Kesäyöt ne nukkuivat ulkona kylkikyljessä avoimella paikalla, usein ulkoportaiden juuressa. Hanhista suurin, satukirjan mukaan  Gagagaoksi ristitty, oppi jopa lentämään. Lihava hanhi ponnisti siivilleen kun näki lasten juoksevan mäkeä alas ja kuuli huudettavan: GAGAGAO!

Sää suosi kurssia. Maalaus- ja piirustustyöt  voitiin tehdä ulkona. Kyllikki karkasi välillä sienimetsään ja löysikin korvasieniä lähistöltä. Puiden kuorintapaikat olivat siihen aikaan hyviä korvasienipaikkoja. Keittiössä touhuttiin laittamalla lasten suosikkiruokia.

Syötiin asuntolan isolla kuistilla pitkässä pöydässä. Viimeisen päivän kaakaokiisseli meinasi palaa pohjaan, mutta sekin vältettiin neuvokkaasti Taidettiin tarjota se jäätelön kera.

Leirillä oli oman kylämme lapsia ainakin kolme. Minulla on mielikuva, että keittiössä saattoi olla Raijan, Kyllikin ja minun lisäksi vielä joku muu häärijä. Vaikkapa lie ollut joku keittiöammattilainen.  (Tupakirjaa en pitänyt vielä silloin. Siitä voisin tarkistaa  tapahtumien kulkua.) Lasten ja Nuorten taidekoulu oli jo käynnistetty. Raijan erityishanke Kirsi-koti oli silloin ainakin suunnitelmissa.

Inka Kiven nyt johtama Lieksan taidetoimintakeskus on perustettu 10 vuotta myöhemmin  1992, kun se nyt juhli 20-vuotistaivaltaan.  Inkan mukaan Taikkarin taiteen tekeminen ei rajoitu vain kuvataiteisiin vaan muutkin taiteen alueet kuten musiikki, teatteri ja tanssi kuuluvat toimintaan.

Raija Mikkonen on ollut vuosikymmeniä ennakkoluulottomuudessaan ja uskaltavuudessaan sekä taiteellisessa ja taloudellisessa  ymmärryksessään esimerkillinen toimija.

Ajankohtainen hirvestys puhuttaa

Lauantain Lieksan Lehdessä kerrotaan, että hirvenkaatolupia on myönnetty myös Lieksan itäpuolisille alueille sen jälkeen kun metsästysseurat ovat valittaneet maaseutuelinkeinojen valituslautakuntaan Suomen riistakeskus Pohjois-Karjalan päätöksestä.  Lieksan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Esa Rädyn mukaan hirvikanta ei kestä nyt tehtyjä päätöksiä. LL:n  tekstaripalstalla anonyymi kirjoittaja päättelee, että susien tulo tiheään asuttuun pitäjän länsiosaan  johtuu tietenkin itäosien salojen hirvettömyydestä. Hirvikannan tuhoamisella on viety susien ravinto, kirjoittaja jatkaa.

Näinkö se on nähtävä?  Tuntuu oudolta, jos paikallisen riistanhoitoyhdistyksen asiantuntemukseen ei luoteta päätöksenteossa.

Meillä on meneillään metsänharvennusoperaatio ihmistyövoimin. Arto ei malttanut olla menemättä metsään tänäänkään, vaikka on sunnuntai ja isäinpäivä. Sää on leuto, plussan puolella ja puolilta päivin jo hämärää, vaikka jouluun on vielä kuusi viikkoa. Lunta on kuitenkin parikymmentä senttiä. Kohta maa peittyy kokonaan kinoksiin.

Närhet syövät lintulaudan hetkessä tyhjäksi. Tintit kurkkivan ikkunoista ja alkavat nokkia ikkunalasien kittauksia. Viimeistään se herättää huomion. Närhien pääsy laudalle on estettävä, mutta miten.  Viimeksi Arto laittoi katiskaverkosta esteen. Saa nähdä miten se toimii.

LL:n Perhe-palstan mukaan MLL esittelee ensi keskiviikkona mummi- ja vaaritoiminnan sukupolvia yhdistävää vapaaehtoistoimintaa. Pitää mennä kuulolle, jollei se satu samaan aikaan kuin kirjaston runotapahtuma, jossa minulla on pieni rooli heti 17 jälkeen.

Kansalaisopiston runopiiri esittää lieksalaisten kirjoittamia runoja viiden kurssilaisen voimin. Inka on suunnitellut ja ohjaa.

                      Joskus mietin aiempia erheitä.

                      Taustalla vietin ja rikottuja perheitä.

                      
                      Päivinä aurinkoisina ymmärrän

                      että mennyt on opetusta, jota kumarran.

                      Tärkeintä on kajo armas tulevan,

                      nähdä siellä valo eteenpäin kulkeva.

                                                                  T.K.

Isänpäivän onnittelupuhelussa saimme tietää, että jouluvieraita alkaa saapua tänne jo joulua edeltävällä viikolla.  Siispä ei muuta kuin porukalla kauppaan ja joulua laittamaan, yhdessä! Toivotaan paljon lunta, kengän alla narisevaa pakkaskeliä ja tähtitaivasta, jopa revontulia!

Liioiteltua suden pelkoa, vai mitä?

Lieksan Lehti kertoo tämän päivän numerossaan susipelosta Jamalin koululla. Koulun rehtori lehden mukaan kuvailee nykytilannetta erittäin huonoksi jopa vaaralliseksi: ”Tämä on sietämätön tilanne, lapset, aikuiset ja lemmikkieläimet ovat vaarassa”.

Minä en ole tavannut sutta luonnossa, nähnyt vain kuinka kovaa juosten se pakenee auton edessä tiellä.  On todettu, että karhu ei pelkää metsässä metsäkoneita eikä autojakaan tiellä. Erään lieksalaisen kertomuksen mukaan tiellä ollut karhu oli tullut nuolemaan kuolleita hyönteisiä auton etupellistä. Mistä susi on oppinut pelkäämään autoja? Kerran olen nähnyt susipentueen tiellä. Ne eivät syöksyneet pakoon vaan väistivät autoa kun tulin lähelle.

Olen opiskellut Eräkurssilla eläinten käyttäytymistä. Olen kuunnellut petoasiantuntijoita. He vakuuttivat minulle lähes kymmenen vuotta sitten, että susi ei hyökkää ihmisen kimppuun. Helsingin Sanomien mukaan kansanedustaja Pentti Oinonen on kuluneena syksynä esittänyt käsityksenään, että Helsingin kerrostaloissa asuvat petojen puolustajat muuttaisivat mielensä, jos saisivat kuulla suden ulvontaa. Tietokirjailija ja lintututkija Pertti Koskimies kummasteli Elonkehä-nimisessä lehdessä Oinosen käsitystä suden ulvonnan merkityksestä ja suden vaarallisuudesta ihmiselle. Koskimies arvioi Oinosen tietotasoa Punahilkka-sadun tasoksi

Minä opin lapsena pelkäämään sutta uskonnollisen Lasten Kuvalehden kertomusten perusteella.  Lapsena en koskaan edes nähnyt sutta, vasta Kontiovaarassa asuessani olen niitä nähnyt. Täällä Kontiovaarassa olen kerran, toukokuun iltahämärässä, kolmisen vuotta sitten, nähnyt karhun kulkevan talon ohi hitaasti ja arvokkaasti, taloa lähestyessään tarkkaillen taloa takajaloilleen nousten. Marjassa ollessani olen monta kertaa tavannut karhun tuoreen jätöksen, kuitenkaan en enää viime vuosina. Ovatko karhut muuttaneet muualle.

Minä haluaisin, että ainakin karhut tulisivat takaisin. Sudet saisivat pysyä piilossa.

Kolin lumovoimia ja vastavoimia

”Koli on Karjalan mahtavin vaara ja Pielinen on Karjalan suurin järvi (merellistä Laatokkaa lukuun ottamatta). Yhdessä ne muodostavat maiseman, jolle ei löydy vertaista muualta Suomesta, niin paljon kuin tässä maassa luonnonkauniita maisemia onkin. Avarimpana ja täydellisimpänä aukeaa näköala vaaran korkeimmalta kukkulalta, Ukko-Kolilta …” (Sakari Topelius: Maamme kirja.)

Topelius kirjoitti näin 1800-luvulla.  Lapsuudessani Kolin Hattusaaressa muistan minulle selitetyn, että valo, joka välkkyy poutaisena kesäiltana lounaasta korkealta vaaralta, on Kolin Ylämajan ikkuna. Aurinko siitä heijastuu. Ylämajalle meiltä oli matkaa liki 20 kilometriä tietä myöten, linnuntietä vähemmän. Lieneekö sama maja ollut jo Topeliuksen aikana vai olivatko Kolin kävijät majoittuneet taloihin.

Vanha Ylämaja oli puurakenteinen ja idyllinen. Jylhän vaaran laella se vaikutti pieneltä. Nyt arvioiden siinä oli jotain saksalais-itävaltalaista rakennustyyliä.  Sisääntuloaula oli pieni kuin nykyisten asuntojen olohuoneet. Respaksi kutsuttu vastaanottosyvennys oli oikealla heti ulko-oven vieressä. Talvella sen edessä sisään tulijat kopistelivat viimeisiä lumia kengistään. Respalta kuului vieraskielistä puhetta  Talvella aulan isossa avotakassa roihusi tuli  Hiihtäjät tulivat sen ääreen lämmittelemään ja  kuivattelemaan vaatteitaan. Paikalliset hiihtäjät saivat syödä aulassa eväitään ja ostaa juomakseen kuumaa mehua.

Kerran kevättalvella hiihtolaman aikaan kiipesimme lahtelaisen kaverini kanssa suksilla Alamajalta ylös. Ollessani vasta 12-13-vuotias se tuntui raskaalta, olihan nousua 250 metriä  ja paikoin aika jyrkkää. Selkä oli hiessä kun pääsimme ylös. Ylä-Kolilla oli kiinnostavaa nähdä kirkkaanvärisiin hiihtovaatteisiin pukeutuneita matkailijoita ja kuulla vierasta kieltä.  He vaikuttivat iloisilta ja huolettomilta. Lapset saivat liikkua vapaasti sisätiloissa, kontata lattioilla ja muutenkin meno oli toisenlaista kuin olimme kotona tottuneet.  Jos Koli kiinnosti heitä niin paljon, että tulivat matkojen takaa ihailemaan sitä, niin pitihän siinä olla jotain erikoista. Lapsena heti kynnelle kyettyämme teki mieli päästä Kolin huipulle kesällä tai talvella. Talvella meitä viehättivät tykkylumiset valtavan korkeat puut ja hyvät ladut. Oli mukavaa sujutella mäkiä ylös ja alas. Eräänä kesänä,  juhannusaattona,  lähdimme vanhemman sisareni kanssa kiipeämään Kolin huipulle kuin pyhiinvaellusmatkalle kokeaksemme jotain poikkeuksellista. Olimme lukeneet sen lumovoimasta ja lähdimme tavoittelemaan sitä.

Ylä-Kolille vievän kulkureitin varteen oli pystytetty korkea, värikkäällä kankaalla vuorattu rakennelma. Se huojui vaarallisen näköisesti. Sisältä kuului kova moottorien melu. Ulkona lipunmyyjät kertoivat että sisällä ajetaan hengenvaarallista surmanajoa. Kaksi moottoripyöräilijää ajaa yhtä aikaa korkeilla seinillä. Se tuntui meistä tosi jännittävältä jopa pelottavalta. Sehän oli koettava! Siitä saimme uusia vaikutelmia. Tuntui typerryttävältä.

Ylä-Kolin ajotie alaparkista ylös hotellille rakennettiin 1950-luvulla. Pääsy perille asti helpottui. Se lisäsi asiakkaita. Rakennettiin uusi hotelli-ravintola lisääntyneelle kävijäjoukolle. Ison betonikolossin laajoista ikkunoista on saattanut sen jälkeen sisätiloista käsin ihailla upeita Pielisen maisemia. On rakennettu massiivinen Ukko-rakennus näyttelyitä ja myyntitoimintaa varten ja hissi, jotta yhä enemmän matkailijoita pysähtyisi kokemaan Kolin tunnelmaa, ostaa tuotteita, asua hotellissa ja tyydyttää nälkänsä kolilaisen keittiön antimilla.

Pieni ja kapea pujottelumäki oli Keski-Euroopan alpinisteille rakennettu jo matkailun alkuaikoina.  Vuosien myötä lasketteluharrastukselle on uhrattu vanhan metsän aluetta, josta  Topelius kertoo Maamme-kirjassa: ”Pieliseen suin päin suistuvissa jyrkänteissä on sellaisia rotkoja ja kallioseinämien erottamia penkereitä, ettei niissä ole voitu liioin metsänhakkuitakaan koskaan suorittaa. Täällä on sen vuoksi säilynyt pieniä todellisen aarniometsän sirpaleita, joissa nousee huikean pitkiä kuusia ja vanhoja, komeita haapoja. mutta varo taittamasta jalkaasi näissä louhuisissa rotkoissa, missä sammalpatja petollisena verhoaa kivien kolot ja kaatuneet puut muodostavat murroksia! Täällä on mäyrälläkin pesänsä suuren järkäleen alla. Sieltä se lähtee liikkeelle illalla, kun kuun valoläikkä sattuu luolan suulle ja huuhkaja aloittaa huhuilunsa.”

Ukko-Kolin betonirakentamista jatketaan. Ei ole paluuta menneeseen.  Suunnitteilla oleva Koli-Cultura-hanke mainostaa monin sanakääntein hankkeen ekologisuutta ym. ympäristöarvojen huomioon ottamista. Lieksan Lehden mukaan  Museovirasto on havainnut, että erityisesti hotellin ja korkeimpien rakennusten lasiseinät voivat näkyä selvästi. Minulle tuli mieleen lapsuuden havaintoYlämajan ikkunan heijastumasta.  Heijastumiseen nähden sopivassa asemassa olevan auringon säteet  heijastuivat  vaaralla sijaitsevan Ylämajan ikkunasta alaspäin, kotini pihaan.  Koli-Cultura rakentaa  matalalle, mutta korkeita rakennuksia.. Miten siinä ikkunat heijastelevat? Museovirasto mainitseekin haitaksi pelkän näkymisen maisemassa.

Pyhäinpäivän aamutunnelmia

Hei, juuri nyt täällä sataa sakeasti räntää. Hetkittäin sade muuttuu vedeksi. Talitiaiset surffaavat lintulaudan ympärillä. Niitä näyttää olevan ilmassa ainakin kymmenen kerrallaan. Ne sieppaavat siemenen ja lentävät läheisen tiheäksi muotoilemani kuusen alle. Kuusen suojan ne palkitsevat jättämällä sinne jätöksensä. Kuusi rehottaa ja tulee vuosi vuodelta yhä tuuheammaksi.

Torkuin aamulla tv-tuolissani. Teemalta tuli radio-ohjelmaa. Luettiin Välskärin kertomuksia. Topelius kuvasi varhaista aamuhetkeä jossain maaseudulla. Havahduin  kuvauksen runollisuuteen, sen minulle uusia ilmauksia sisältävään tekstiin. Mieleeni tuli  Aleksis Kivi. En kuitenkaan kuuntele Topeliuksen kerrontaa samoin tuntein kuin Kiven kerrontaa. Välskärin kertomukset eivät koukuta minua, jostain syystä, ehkäpä liian vähästä kuuntelusta johtuen. Muistan lapsena kadehtineeni lähinaapurin lapsia, kun he kertoivat innostuneena Välskärin kertomuksista.  Kirjoista oli pulaa.

Hetken päästä ison hämärän huoneen täyttivät pyhäaamun sävelet. Ne toivat mukanaan ajattomuuden ja huolettomuuden tunteen. Taisin  nukahtaa.  Aamukahvilla en oikein pystynyt  kuuntelemaan Arton  puheita aamu-uutisista.  Lieksan Lehti oli tänä aamuna kiinnostavampi kuin tavallisesti. Olihan vasta käyty vaalit ja lehdessä oli kommentoitu niitä, näitä. Vihreät esiintyivät edukseen!

Sade on nyt tauonnut Isot vesipisarat roikkuvat lähipuun oksilla.. Närhi on oppinut kiinnittymään lintulaudan alustaan ja syö halukkaasti.

Miten teillä?

Runon mukana Yrjönhovissa

Suomalaisuuden päivänä 10.10 vierailimme Inkan kanssa Yrjönhovissa  tarkoituksenamme viihdyttää siellä asuvia vanhuksia. Esitimme sikermän Inkan valitsemia runoja. Yksi yhdessä esittämämme oli  seuraava, Claes Anderssonin kirjoittama:

”Muutu sinä kuuseksi niin minä muutun koivuksi

Niin sinä suojaat minua ja lämmität kylminä kausina

Vastalahjaksi minä tanssin sinulle kesän öinä niin että sinä jaksat kestää

juuriesi raskasmielisyyden routaisessa mullassa

Niin meistä yhdessä tulee toisillemme enemmän kuin me yksin olisimme,

pidetään huolta puolin ja toisin ja jaetaan ilo

niin me jaksamme jatkaa työtämme, kasvamista, keskellä kaikkea joka hylkii ja uhkaa

kun linnut ovat jättäneet meidät ja ottaneet charterin huolettomina parvina etelän lintukeskuksiin”

.

Minä esitin koivua lehdenvihreä viitta hartioillani, Inka kuusta. Inka nousi  mustalle tuolin korkuiselle jakkaralle ja lurautteli säkeiden välissä ääniä huuliharpustaan.

Myyttisessä mielessä  kuusi on miespuolinen ja koivu naispuolinen hahmo  Linnut ovat kuin poismuuttaneet lapset, joita odotamme palaavaksi

Vanhukset näyttivät piristyvän. Se että tulimme vieraina ja halusimme kohdata heidät näytti aluksi monista aivan oudolta. Muutamat tuskin osasivat sanoa nimensä. Myöhemmin Inkan lausuessa ja pyörähdellessä lattialla kuin perhonen  vanhusten  ilmeet alkoivat elää ja pään asento kertoi kiinnostuksesta. Tuokio oli lyhyt kuin hipaisu Menin pois hämmentyneenä.

Minulle on kerrottu, että eräs lieksalainen rouva käy laulamassa vanhusten kanssa. Lapsena  ja koulussa opittujen laulujen sanat muistuvat mieleen yhdessä laulettaessa. Vaikkapa: ”Miks` leivo lennät Suomehen niin varhain kevähällä?”.Tekee mieli mennä mukaan.