”Koli on Karjalan mahtavin vaara ja Pielinen on Karjalan suurin järvi (merellistä Laatokkaa lukuun ottamatta). Yhdessä ne muodostavat maiseman, jolle ei löydy vertaista muualta Suomesta, niin paljon kuin tässä maassa luonnonkauniita maisemia onkin. Avarimpana ja täydellisimpänä aukeaa näköala vaaran korkeimmalta kukkulalta, Ukko-Kolilta …” (Sakari Topelius: Maamme kirja.)
Topelius kirjoitti näin 1800-luvulla. Lapsuudessani Kolin Hattusaaressa muistan minulle selitetyn, että valo, joka välkkyy poutaisena kesäiltana lounaasta korkealta vaaralta, on Kolin Ylämajan ikkuna. Aurinko siitä heijastuu. Ylämajalle meiltä oli matkaa liki 20 kilometriä tietä myöten, linnuntietä vähemmän. Lieneekö sama maja ollut jo Topeliuksen aikana vai olivatko Kolin kävijät majoittuneet taloihin.
Vanha Ylämaja oli puurakenteinen ja idyllinen. Jylhän vaaran laella se vaikutti pieneltä. Nyt arvioiden siinä oli jotain saksalais-itävaltalaista rakennustyyliä. Sisääntuloaula oli pieni kuin nykyisten asuntojen olohuoneet. Respaksi kutsuttu vastaanottosyvennys oli oikealla heti ulko-oven vieressä. Talvella sen edessä sisään tulijat kopistelivat viimeisiä lumia kengistään. Respalta kuului vieraskielistä puhetta Talvella aulan isossa avotakassa roihusi tuli Hiihtäjät tulivat sen ääreen lämmittelemään ja kuivattelemaan vaatteitaan. Paikalliset hiihtäjät saivat syödä aulassa eväitään ja ostaa juomakseen kuumaa mehua.
Kerran kevättalvella hiihtolaman aikaan kiipesimme lahtelaisen kaverini kanssa suksilla Alamajalta ylös. Ollessani vasta 12-13-vuotias se tuntui raskaalta, olihan nousua 250 metriä ja paikoin aika jyrkkää. Selkä oli hiessä kun pääsimme ylös. Ylä-Kolilla oli kiinnostavaa nähdä kirkkaanvärisiin hiihtovaatteisiin pukeutuneita matkailijoita ja kuulla vierasta kieltä. He vaikuttivat iloisilta ja huolettomilta. Lapset saivat liikkua vapaasti sisätiloissa, kontata lattioilla ja muutenkin meno oli toisenlaista kuin olimme kotona tottuneet. Jos Koli kiinnosti heitä niin paljon, että tulivat matkojen takaa ihailemaan sitä, niin pitihän siinä olla jotain erikoista. Lapsena heti kynnelle kyettyämme teki mieli päästä Kolin huipulle kesällä tai talvella. Talvella meitä viehättivät tykkylumiset valtavan korkeat puut ja hyvät ladut. Oli mukavaa sujutella mäkiä ylös ja alas. Eräänä kesänä, juhannusaattona, lähdimme vanhemman sisareni kanssa kiipeämään Kolin huipulle kuin pyhiinvaellusmatkalle kokeaksemme jotain poikkeuksellista. Olimme lukeneet sen lumovoimasta ja lähdimme tavoittelemaan sitä.
Ylä-Kolille vievän kulkureitin varteen oli pystytetty korkea, värikkäällä kankaalla vuorattu rakennelma. Se huojui vaarallisen näköisesti. Sisältä kuului kova moottorien melu. Ulkona lipunmyyjät kertoivat että sisällä ajetaan hengenvaarallista surmanajoa. Kaksi moottoripyöräilijää ajaa yhtä aikaa korkeilla seinillä. Se tuntui meistä tosi jännittävältä jopa pelottavalta. Sehän oli koettava! Siitä saimme uusia vaikutelmia. Tuntui typerryttävältä.
Ylä-Kolin ajotie alaparkista ylös hotellille rakennettiin 1950-luvulla. Pääsy perille asti helpottui. Se lisäsi asiakkaita. Rakennettiin uusi hotelli-ravintola lisääntyneelle kävijäjoukolle. Ison betonikolossin laajoista ikkunoista on saattanut sen jälkeen sisätiloista käsin ihailla upeita Pielisen maisemia. On rakennettu massiivinen Ukko-rakennus näyttelyitä ja myyntitoimintaa varten ja hissi, jotta yhä enemmän matkailijoita pysähtyisi kokemaan Kolin tunnelmaa, ostaa tuotteita, asua hotellissa ja tyydyttää nälkänsä kolilaisen keittiön antimilla.
Pieni ja kapea pujottelumäki oli Keski-Euroopan alpinisteille rakennettu jo matkailun alkuaikoina. Vuosien myötä lasketteluharrastukselle on uhrattu vanhan metsän aluetta, josta Topelius kertoo Maamme-kirjassa: ”Pieliseen suin päin suistuvissa jyrkänteissä on sellaisia rotkoja ja kallioseinämien erottamia penkereitä, ettei niissä ole voitu liioin metsänhakkuitakaan koskaan suorittaa. Täällä on sen vuoksi säilynyt pieniä todellisen aarniometsän sirpaleita, joissa nousee huikean pitkiä kuusia ja vanhoja, komeita haapoja. mutta varo taittamasta jalkaasi näissä louhuisissa rotkoissa, missä sammalpatja petollisena verhoaa kivien kolot ja kaatuneet puut muodostavat murroksia! Täällä on mäyrälläkin pesänsä suuren järkäleen alla. Sieltä se lähtee liikkeelle illalla, kun kuun valoläikkä sattuu luolan suulle ja huuhkaja aloittaa huhuilunsa.”
Ukko-Kolin betonirakentamista jatketaan. Ei ole paluuta menneeseen. Suunnitteilla oleva Koli-Cultura-hanke mainostaa monin sanakääntein hankkeen ekologisuutta ym. ympäristöarvojen huomioon ottamista. Lieksan Lehden mukaan Museovirasto on havainnut, että erityisesti hotellin ja korkeimpien rakennusten lasiseinät voivat näkyä selvästi. Minulle tuli mieleen lapsuuden havaintoYlämajan ikkunan heijastumasta. Heijastumiseen nähden sopivassa asemassa olevan auringon säteet heijastuivat vaaralla sijaitsevan Ylämajan ikkunasta alaspäin, kotini pihaan. Koli-Cultura rakentaa matalalle, mutta korkeita rakennuksia.. Miten siinä ikkunat heijastelevat? Museovirasto mainitseekin haitaksi pelkän näkymisen maisemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti