Keskiviikkona tulimme jo hyvissä ajoin kirjastolle viimeistelemään esitystämme. Inka oli suunnitellut koosteen viime keväänä lieksalaisilta pyydetyistä ja sittemmin saaduista rakkausrunoista sekä ainakin yhdestä myöhemmin sattumoisin tulleesta runosta. Tekstejä oli harjoiteltu vasta muutamia kertoja. Oli saatu lupa pitää paperia muistin tukena. Minun osuuteni olivat lyhyitä ja helppoja oppia ulkoa. Inka antoi vielä viimeisiä ohjeita ja totesi, että jokaisella harjoittelukerralla löytyy jotain uutta ja hyödyllistä.
Esitettäviksi valittuihin runoihin sisältyi kaksi kaipaavaa Unton lukemaa kirjettä, toinen oli Ruotsiin muuttaneelle, junalla lähteneelle; oli Airin esittämä rakkauden tunnustus piipun tuoksuiselle; oli koskettava uupuneen hoitajan anteeksipyyntö rakkaalleen Salmen esittämänä; vanhojen naisten, minun, Airin ja Salmen valitusta josko enää olemme rakastettavia sekä Salmen suora kysymys: Vieläkö rakastat ja pyyntö sanoa se vielä uudestaan. Rakastan, vakuutti Unto vastauksessaan. Askon osuus tuntui suurimmalta: Kolme nimeltä mainittua lieksalaista naista ja kolmesataa nimetöntä miestä. Asko vaikutti rentoutuneemmalta varsinaisessa esityksessään kuin harjoituksissa. Lopuksi hän riehaantui tanssahtelemaan huuliharpusta säveliä tapaillen.
Koko esitystä rytmitti musiikki, alussa Anneli Saariston La Dolce Vita. Välillä Juna hiljaista miestä kuljettaa ja vielä lopussa rytmikäs pohjois-karjalainen kappale, joka vei Askonkin mukanaan.
Kuulijoita oli alle kymmenen, mutta he olivatkin asiantuntevaa väkeä; kirjastoihmisiä ja muita kirjallisuuden tuntijoita. Ei tullut ramppikuumetta minullekaan kun oli niin pieni sali eikä yleisökään tuntunut pelottavalta. Tunnelma oli lämmin ja kotoinen. Yhdyin lopussa Askon yllytyksestä tanssiin. Se tuntui niin luontevalta, että yleisö saattoi luulla sitä ennakkoon suunnitelluksi.
Tuntui, että olimme onnistuneet. Saatiin jo pyyntöjä mennä esiintymään sinne ja tänne. Menoksi vaan, tämähän on hauskaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti