Antti Tuuri ja Rachel Carson

Muutama viikko sitten näin Antti Tuurin  tv-haastattelussa. Tuurin viehätys kirjailijana on ollut minulle hänen miehekkyytensä.  Hänen nykyinen pappamaisuutensa ja lempeän oloinen ulkomuotonsa vaikutti isälliseltä.

Mainitussa aamutelevisiossa Tuuri mainitsi kirjan Äänetön kevät, jonka merkittävyyttä hän korosti mm. Luomu-viljelyidean synnyttäjänä. Entisenä ympäristönsuojeluvirkamiehenä olen seurannut sivusta keskustelua  ympäristön kemikalisoitumisesta, metsien merkityksestä ilmaston muutoksessa, vesistöjen tilasta kalojen elinympäristönä samalla kokeillen itse käytännössä kotipuutarhaviljelyä ilman kaupan tarjoamia torjunta-aineita.

Tuurin mainitsema kirja, tietokirjailija, biologi ja luonnonsuojelija Rachel Carsonin kirjoittama Äänetön kevät julkaistiin Yhdysvalloissa 1962.  Meillä kirja tuli markkinoille suomennoksena heti seuraavana vuonna 1963. Se oli eräänlainen shokki. Se ei jäänyt huomaamatta tai kuoliaaksi vaiettuna/vaimennettuna. Se aiheutti voimakkaan torjuntareaktion torjunta-aineiden tuottajapiireissä ympäri maailmaa. Suuren yleisön keskuudessa se aiheutti epäuskoisen säikähdyksen: Voiko tämä olla totta!

Äänetön kevät on pelottava ennuste, skenaario, joka perustuu  tapahtuneisiin tosiasioihin. Tiedemiesten on ollut pakko antaa tunnustus Carsonin perustelluille väitteille ja todisteluille.  Kirjan julkaisemisen jälkeen Carsoniin kohdistettiin naisena, vaatimattoman maanviljelijätaustan omaavana kirjailijana häväistyskirjoituksia, hyökkäyksiä, nimittelyjä. Miten nämä vaikuttivat rintasyöpään sairastuneen kirjailijan selviytymiseen, on kysyttävä. Hän menehtyi rintasyöpään 1964, kaksi vuotta kirjan kotimaassaan julkaisemisen jälkeen ennen kuin hän oli tullut tietoiseksi kirjansa kansainvälisen merkittävyyden ja suosion suuruudesta.

Luonnonsuojelupiireissä vietettiin vuonna 2012. Carsonin kirjan ilmestymisen 50-vuotisjuhlaa. On hämmentävää, että Carson tutkijana tarjosi DDT:n tilalle vaarattomampana mm. tupakkakasveista saatavia nikotiiniyhdisteitä. Euroopan unioni kielsi niiden käytön 50 vuotta myöhemmin eli 2012. Mitä sitten tänään?

Glyfosaatti (Roundup) on todettu yhdeksi kemialliseksi torjunta-aineeksi, jota ei enää suositella käytettäväksi kotipuutarhassa sen haitallisten ominaisuuksien vuoksi, mutta on ammattimaisessa käytössä.edelleen. Glyfosaatin on todettu aiheuttaneen uusien sitä sietävien rikkaruohokantojen syntymisen eli kasveilla on keino säilyä hengissä myrkytyksestä huolimatta muuttamalla ominaisuuksiaan. Bakteereista puhuttaessa vastaavaa tapahtumaa nimitetään yleisesti tunnetuksi resistenssiksi.

Carsonin Äänetön kevät-kirjan pitäisi olla yksi niistä kirjoista, joita luettaisiin ja joiden pohjalta keskusteltaisiin lukupiireissä nyt kun olemme erilaisten elämäämme uhkaavien ja ennakolta vaikeasti ennustettavien muutosten keskellä.

--------------

Antti Tuurin esiintyminen alussa mainitussa tv-ohjelmassa palautti mieleeni hänen ja Erno Paasilinnan aikoinaan tekemän purjehdusretken Inarinjärvellä ja heidän siitä yhdessä tekemänsä matkapäiväkirjan. Vanhan miellyttävän lukukokemukseni virkistykseksi kertasin kirjan alkusivuja. Kuvaus Tuurin tunteista hänen katsellessaan juuri valmistunutta tätä matkaa varten rakennettua, hänen itsensä suunnittelemaa purjevenettä, on vertaansa vailla; täynnä ihailua, hellyyttä ja rakkautta,  -venettä kohtaan!

Sadetta ja Sibeliusta

On lämmintä. Sataa ja paistaa vuorotellen. Pihamansikat kypsyvät hitaasti, märkyys haittaa. Mustikka ei vielä näistä sateista pilaannu. Keväällä itämään päässeet ruokaperunat peitin multaan. Sade taitaa olla sillekin eduksi. Syys-lokakuussa  on mukava kaivella potaattia omasta pihasta.

Piha kasvaa hulluna heinää ja lukemattomia muita lajeja. Päivänkakkara täplittää tienoota. Komean koiranputken kukinta on ohi.Tämä ainakin tuoksultaan vastenmieliseksi koettu pihojen valkea komistaja valittiin tämän vuoden luonnonkukkien teemakukaksi. Aniksen tuoksuinen saksankirveli muistuttaa koiranputkea. Sekin leviää helposti kotipuutarhasta ympäristöön ja kukkii mahtavasti.  Punertavakukkainen, hyvätuoksuinen  mäkimeirami leviää myös halukkaasti ympäristöönsä. Se on erityisesti kimalaisten suosiossa.  Sen kukat houkuttelevat  loppusyksyllä kimalaisia niin, että ne vielä pakkasten tultua ovat kohmeisina takertuneet mäkimeiramin kukkiin. Yllättäen yksi ainoa sinivuokko kukki kukkapenkissäni tänä vuonna. Todennäköisesti sen siemeniä siirtyi toisen kevätkukan mukana, jonka toin Etelä-Suomen matkalta.  Pihametsään vuosia sitten istuttamani muutama valkovuokko on runsastunut.

Omenapuun kasvatuksessa on minulla ollut monta turhauttavaa kokemusta. Yksi puu kasvoi kymmenessä vuodessa kukkivaksi, mutta jo seuraavana talvena lumi rusensi sen rungon keskeltä moneksi säleeksi. Se riitti taltuttamaan haluni jatkaa yrittämistä. Viinimarjat ovat helppoja lähes uskollisiksi miellettäviä, ne antavat aina satoa.  Rastaista ei ole haittaa jos samaan aikaan on pihlajassa marjoja, kuten oli pari vuotta sitten.  Mitä kaikkea onkaan ympäristössä luonnostaan tahi tuotuna!. Yrtit ovat  POP. Tuttavani kertoi laihtuneensa voikukan ja vuohenputken lehtiä päivittäin syötyään niin monta kiloa, ettei se liene tottakaan. Kertoi tulkinneensa, että ne paransivat kehon nesteen poistokykyä. Nestettähän me olemme enimmäkseen.

Kesä on järjestettyjä tapahtumia täynnä. Kesäteatteria, konsertteja, messuja, eri sorttisia näyttelyitä. Lieksalaisittain näkyvä ja kuuluva tapahtuma oli Sibeliuksen maineeseen ja tuotantoon tukeutuva Monola-gaalakonsertti. Jussi Makkosen lämmin ja innostunut esiintyminen hurmasi jopa liikutti lähes nelisataisen Brahe-salin yleisön. On toivottavaa, että Monola-hankkeen nimellä alkanut liike kantaa ja tuottaa mielihyvää ja taloudellistakin etua  Lieksaan. Sibeliuksen merkitystä suomalaisena maailman maineen saavuttaneena taiteijana jopa suurmiehenä ei ole tiedostettu riittävästi. Nyt on aika korjata asia ja nostaa hänet hänelle kuuluvaan arvoon. Sibeliuksen säveltämät laulut ja hänen muukin tuotantonsa on suomalaisen luonteen mukaista.  Mahtavuudessaankin herkkää ja koskettavaa, ihmisläheisiä. Hänen musiikkinsa ikään kuin repäisee kuulijan irti maasta ja lähettää lentoon, unelmiin. Tuntuu
turvalliselta heittäytyä hänen musiikkinsa vietäväksi. Ulos arkisesta jähmeydestä ja pikkumaisuudesta!.

Lieksan nuorten musiikilliseen opetukseen tehdyt satsaukset kantavat hedelmää. Musiikillisia hankkeita, kuten vaskiviikkokin perustuu vuosikymmeniä sitten aloitettuun musiikkiopetukseen ja sen myötä saatuihin monipuolisiin mahdollisuuksiin. Jussi Makkonenkin on Lieksassa saanut ensi kosketuksen musiikin opiskeluun.

Paikkakunnan maine syrjäisestä sijainnista huolimatta voi tekojen ja tapahtumien kautta kehittyä jopa laajalti kiinnostusta herättäväksi. Ainakin Sibeliuksen musiikilla on laajalti tunnetut  jalan jäljet.

Niissä merkeissä

Alkukesän kukkaketoa

Kielo

Suo-orvokki (Viola palustris)

Suopursu

Jean Sibelius - Finlandia

Oli  vuoden 2015 alku, jolloin Pariisissa oli tapahtunut aseellinen hyökkäys Charlie Hebdo-satiirilehden toimitukseen.  Olin hiljattain tutustunut ranskalaisen Michel Houellebecqin tuotantoon Tommi Melenderin vihjeestä. Heti yhdistin Islamistien hyökkäyksen inhorealististen kuvausten kirjoittajaan Michel Houellebecqiin. Käsitykseni mukaan jopa  alastomuuden kuvaus on islam-uskonnon vastaista. Charlie Hebdo-lehti julkaisi jopa riettaita kuvia. Oli kummastuttavaa valtiomiesten ja –naisten yhteisrintaman lähtö kaduille  puolustamaan sananvapautta julistamalla: Minä olen Charlie.  Vaadimme siis sanan- ja ilmaisunvapautta hinnalla millä hyvänsä

Samaan aikaan näin Hesarissa ylläolevan viikon sitaatin. Sitaatti oli jo vuoden vanha mutta silti ajankohtainen kannanotto ja päätelmä. Se iski suoneen!

Tuntui todelta, että seksismi on yksi vaikea asia erottamassa itää ja länttä jopa eri rotuisia ihmisiä toisistaan.  Lännessä vapaa seksi ja alastomuus mielletään naisen vapaudeksi ja yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi jopa ihmisoikeudeksi, vai? Toisaalta olemme hyväksyneet yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen, jonka lähtökohta on muuta kuin vapautta ja vallattomuutta.  Mielestäni naisen pukeutuminen peittävästi ei ole tasa-arvon vastainen, päinvastoin. Siihen naisella pitäisi olla nimenomaan oikeus, pukeutua niin peittävästi kuin tahtoo.

Alla 18.4.2016 julkaistu HS:n Saksan kirjeenvaihtajan Tiina Rajamäen  "merkintä"

Minulle on käsittämätöntä, miten mielletään naisen alastomuus kuvissa kaduilla, myymälöissä ja mainostauluissa. Mihin perustuu käsitys että se ei herättäisi miehessä hänelle luonteenomaista huomiota. Tuntuu jotenkin skitsofreeniselta päättelyltä. Jos mies on muuttanut länteen kulttuurialueelta, missä on häpeällistä naisen pukeutuminen paljastavasti, niin miten hämmentävänä nuori maahanmuuttajamies  voi kokea kadulla lähes haaroja myöten paljaana kulkevan naisen/tytön.

Piipahtaessani Helsingissä viime syksynä minulle tarjottiin osallistumista adressiin tai johonkin vetoomuksen jolla pyrittäisiin koventamaan kieltoa naisen seksuaalisesta häirinnästä.  Ilmaistuani oman kantani, että naisen on tehtävä asiassa oma osuutensa eli pukeuduttava niin, ettei se tietoisesti yllytä miestä sain jyrkän kannanoton siitä, että naisen paljastava pukeutuminen ei saa olla lieventävä asia häirintätapauksessa.

Olen kummissani, ettei asiasta keskustella. Kummallisena pidän sitäkin, minkälaisen mallin ja käsityksen sopivasta pukeutumisesta television naistoimittajat antavat pukeutuessaan  mahdollisimman lyhyisiin hameisiin ja piikkikorkoisiin kenkiin kameramiesten zoomatessa lähes jalkoväliin vähän väliä ikään kuin pitääkseen näkyä asiaankuuluvana virikkeenä asiaohjelmaa seuratessaan.

Voi aikoja, voi tapoja!  Kuka se olikaan, joka niin huokaisi?

Biotalouden tarvitseman puun korjuu

Taviksena olen pohdiskellut, minkä ikäistä puuta aletaan korjata Lieksaan suunnitellun biolaitoksen tarpeisiin. Ymmärtääkseni tavaraa tarvitaan paljon. Viime vuosien lähialueiden vanhojen metsien hakkuut ovat järkyttäneet. Biolaitos ei tarvitse ainakaan tukkipuuta, mutta minkälaista. Siitä en ole kuullut puhuttavan eivätkä lehdetkään ole sitä puolta julkisesti pohtineet.

Veli Pohjonen, Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen dosentti kirjoitti Hesarin MIelipidepalstalla 29.02.2016 mm.

- Halvalla korjattava bioraaka-aine, lopulta hake, on biotalouden avainkysymys.

- Hakemenetelmän kehittäminen on jäänyt puolitiehen. Puu pitää edelleen kaataa hakkuriin runko kerrallaan, ja se maksaa. Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta.

Minäpä olen tuota jo mietiskellyt ja päätellyt, että tulevaisuudessa biotalouden tarpeisiin tarkoitettu puutavara korjataan koko alue samalla kerralla kantoon asti. Ainakaan koivua ei tarvitse istuttaa tai kylvää korjuun jälkeen koska se alkaa kasvaa kannosta ja kasvaakin monena vartena alkuperäisen yhden varren sijaan.

Olinkin innoissani kun totesin Veli Pohjosen kirjoittavan samasta asiasta. Asiahan ei olekaan uusi vaan  Pohjosen mukaan jo 1972 tervolalainen Kyösti Pallari oli keksinyt hakepuimurin. Pallari katkoi traktorin leveydeltä edestään puut kantoläpimitaltaan 15-20 senttiin asti  ja haketti ne saman tien. Pallari oli voittanut  koneellaan Sitran järjestämän biotalouden kilpailun.

Miten sitten kävikään! Suomessa Pallarin kehittämä kone ei saanut ainakin näin jälkikäteen arvioiden ansaitsemaansa huomiota.  Pallari möikin koneensa Ruotsiin, kirjoittaa Pohjonen. ”Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin”: Ruotsissa hakepuimurin kehittämistä jatkettiin suomalaissyntyisen professori Gustaf Sirenin johdolla. Sirenin ryhmä oivalsi tuotannon perussäännön: kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Tällä menetelmällä puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän ja hakkeen hinta putoaa.

Pohjonen jatkaa: Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria.

 -Onneksi naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettynä hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen kun biotalous alkaa todella hamuta halpaa haketta, lopettaa Veli Pohjonen.

Nythän voimme todella alkaa puhumaan ilmiöstä,  puupellot.  Todennäköisesti ne ovat siedettävämpiä kuin massiivisten hakkuu- ja korjuukoneiden urittamat avohakkuuaukiot. Peltoja vain ne ovat. Uusi tekijä suomalaisessa maalaismaisemassa.

Tiehen leivottu teräs...

Tiehen leivottu teräs tasoittaa muhkurat, bakteerit täyttävät betonin raot. Itseään korjaava asfaltti ja betoni voivat helpottaa kunnossapitoa. HS/Tiede 24.2.2016

Hollannissa on keksitty ja kokeiltu tapaa korjata asfalttipäällysteen raot kuumentamalla päällysteen bitumi tien pinnassa 80-95 asteiseksi induktiomenetelmällä.  Delftin teknillisen yliopiston professori Schlangen esitteli itsestään korjautuvia rakennusmateriaaleja vastikään Yhdysvaltain tiedeviikolla Washingtonissa, kirjoittaa toimittaja Matti Mielonen.

Delftiläisten oivallus on lisätä bitumiin teräslangan palasia.  Kun korkeakoulun tekemä induktiokuumennin ajaa pinnoitteen päällä, teräslangat kuumenevat ja sulattavat bitumia. Kun bitumi sulaa, asfaltti tiivistyy uudelleen. Terästä on bitumissa varsin vähän, noin viisi painoprosenttia. Bitumia on asfaltin painosta noin neljä prosenttia.

Induktio on tuttu esimerkiksi nykyaikaisista induktioliesistä. Se perustuu voimakkaaseen magneettikenttään, joka tuottaa teräkseen sähkövirran. Keinoa käytetään yleisesti teollisuudessa romuraudan sulattamiseen. Hollantilaisten keino kuulostaa tältä osin toimivalta, jos he saavat teräslangat bitumiin järkevästi, arvioi tehoelektroniikan professori Jorma Kyyrä.

Itsestään korjautuva betoni tarvitsee vielä vähemmän huoltoa kuin asfaltti. Betonissa työn tekevät bakteerit. Ne tukkivat pienet halkeamat kalsiumkarbonaatilla.

Bakteerit pannaan betoniin pienissä erissä. ”Bakteerit nukkuvat ja alkavat toimia vasta kun saavat vettä ja happea. Sitten ne alkavat kasvattaa kalsiumkarbonaattia, joka muutamassa päivässä tukkii mikroraot”, Schlangen selittää.

Bakteerien lisäksi betoniin voi lisätä vedessä turpoavia polymeerejä. Bakteerit ja polymeeri täydentävät toisiaan.

 ”Jos betonin rakoon päätyy vettä, polymeeri tukkii sen minuuteissa. Bakteerit täyttävät raon muutamissa päivissä lopullisesti rakentamalla kalsiumkarbonaattia”.

 Delftin itsestään korjautuva betoni on osa Euroopan unionin hanketta, jossa on mukana VTT.

Hirveen kaunis, hirveen ihana

Tänä aamuna yle-ykkösellä haastateltiin kahta valokuvaajaa. Kuultuani parahtelun, "hirveen kaunis, hirveen ihana", höristin korviani. Puhuja oli nainen. Sama keskustelija käytti puheessaan  vieraskielistä käsitettä konteksti. Siitäkin on tullut kovin yleinen tarkoittamaan suomenkielistä vastinetta, asiayhtes. Hirveä tuntuu olevan yllättävän yleinen paljoutta tai määrää tarkoittavassa merkityksessä, vaikka ei tarkoitettaisi mitään epämiellyttävää tai pelottavaa. Poistan varmistimen kun kuulen asiantuntijaroolissa olevan käyttävän tätä hirveä-käsitettä muussa kun sen varsinaisessa merkityksessä. Vastaavia, suomenkielisiä huolimattomia sanavalintoja, ovat mm. mieletön/mielettömästi ja ääretön/äärettömästi, etenkin viimeksi mainittu.

Palatakseni alkuun, varsinaiseen aiheeseeni, olen ymmärtävinäni, että haastattelussa esillä ollut valokuva keinutuolissa istuvasta ei-suomalaisesta  siirtolaisnaisesta jossakin Pohjanmaalla oli hirveydessään ja kauneudessaan ihana.  Hirveys tai hirvittävyys siinä on kiinnostava. Keinutuoli edustaa jotakin perin juurin suomalaista, melkein pelkkää sunnuntaita. Se on tuvassa  isännän paikka. Miten siihen suhtautuu asetelma; siirtolaisnainen lapsi sylissään. Melkein provokatorista päästää vieras ulkomaalainen, turvapaikan hakija talon parhaalle paikalle. Luulen valokuvaajan, joka radio-ohjelmassa ilmaisi kokemuksensa käsitteellä hirveän ihana, olleen kateellinen kuvan ottaneelle. Kuvaustilannehan oli ollut tuhannen taalan paikka, täysosuma!

Tänään ja entisaikaan

Aurinko jo pilkistelee puiden takaa. Hyvältä näyttää, talven selkä tuntuu jo taittuvan. Maapallon tammikuun keskilämpötila oli tilastojen mukaan kaikkien aikojen korkein, meriveden myös. Onko tämä oire imaston lämpenemisestä vai onko se taas vain yksi tilastollinen piikki.

Hirven jälkiä näkyy lumessa harvakseltaan, jäniksen jälkiäkään ei ole näkynyt pitkään aikaan, mine lie jänikset hävinneen. Alkutalvesta jälkiä oli tosi runsaasti. Kummallisesti jänikset, silloin kun oli vähän lunta mutta kuitenkin pakkasta, yön aikana olivat kaapineet paljaan maan esiin  ikään kuin etsien syötävää. Panin tarjolle viime kesäistä heinän silppua, mutta sitä eivät olleet koskeneetkaan.  Ennen en ole nähnyt moista jäniksen käyttäytymistä. Ihmeen kekseliäs on orava syötävää etsiessään. Pujottaa päänsä harvan verkkosuojan läpi ja makustelee tinteille tarkoitettua rasvapötköä. Notkea on ja ihailtavan sulavaliikkeinen. Yhä useammin, vaikkapa luontodokumentteja katsoessa, tulen ajatelleeksi että useat eläinlajit ovat joissakin suhteissa kekseliäämpiä kuin ihminen! Kauniimpiakin; värikkäämpiä höyhenineen ja suloisempia turkkeineen. Ihminen on niiden rinnalla kuin kynitty kana, alaston apina, joksi Dessmond Morris, jo 1960-luvulla julkaistussa kirjassaan Alaston apina,  tyypitteli ihmisen.

Metsänhakkuu jatkuu lähitienoolla. Nyt on maa jäässä ja kantaneekin hyvin hakkuukoneen. Ei tulle niin kamalaa jälkeä verrattuna siihen kun  maa ei ole kunnolla routaantunut. Teeriä lensi parvena Kontiovaaran harjutien yli kun ajoimme tänään aamupäivällä kaupoille Lieksaan. Aivan tien poskeen asettuivat männyn latvaan. Saman tien parissa kohdassa ilmeisesti  rumpu oli.jäätynyt umpeen ja vesi oli alkanut virrata tien poikki.. Toisessa paikassa oli jo niin huono tilanne, että oli pidettävä kieli keskellä suuta, että pääsi hurauttamaan yli eikä juuttunut jääsohjoon. Ely hoi, hommiin, rumpuja avaamaan.!

Lieksan lehden mukaan ulkoilevat lieksalaiset ovat alkaneet hyödyntää Pielisen jäätä retkiluisteluun ja ties mihin. Peräti jokin kilpailu on järjestetty Vuonislahden ja Kolin välisen jäätien tuntumaan. Jäätietä pidetäänkin erään arvion mukaan jopa nähtävyytenä, vaikka aavalla järven selällä ei liene kummoistakaan nähtävää; kokeneena saariasukkaana arvioiden.

Nuoruudessani menimme porukalla Hattusaaren rannasta kierälle jäälle ennenkuin lumi satoi sen päälle. Joskus jää oli peilimäisen tasainen. Kotini vintin seinältä löysin Antti-setäni aikaiset Nurmis-merkkiset luistimet. Niihin kuului pelkästään teräosa. Terä kuului kiinnittää monon pohjaan. Kengän kantapäähän oli ruuvattu luistimen kiinnittämistä varten metallinen reiällinen levy. Tähän reikään sopiva terän kantaosa kiinnittyi tukevasti. Terän kärkiosa taas kiinnitettiin hakaskiinnityksellä monon anturaan. Luistimien terät olivat setäni kengän koon mukaiset,  runsaasti yli viisi senttiä minun monojani pidemmät eli terät sojottivat pitkälle eteen kuin pikaluistimissa. Se toikin minulle etulyöntiaseman luistelutaidossa ja nopeudessa.  Iipon Kalevilla ja Vaaran Kaukolla oli luistimina kenkään köytetyt laudankappaleet, joihin oli isketty vanhan halkosahan terästä katkaistut pätkät. Niillä pojat pääsivät mukavasti vauhtiin ja ne korvasivat kaupasta ostettavat luistimet. Nurmiksilla minä päihitin Lieksan pojat luistinradalla heillä kun oli hokkarit, eikä niillä päässyt sellaisiin nopeuksiin kuin Nurmiksilla!

Helmikuussa Kilven kisoissa

Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, pakkanen se nurkissa jo…. Eipä paukuta, vaikka  ollaan helmikuun puolivälissä ja talven pitäisi vanhojen merkkien mukaan olla laatuisimmillaan, mihin kuuluu pakkasetkin. Eipä huolita valittaa, on vielä aikaa tosi talven tulla. Muuten, linnut ovat olleet tänä talvena tosi vähissä, vain muutama talitintti kerrallaan ja vain muutama orava. Jo alkutalvesta ennen pakkasia oli lintulauta lähes tyhjä vierailijoista.

Kun on lukenut Volter Kilpeä päiväkaupalla niin tulee olo, ettei osaa kirjoittakaan niin kuin tuntuisi oikein olevan. Mistä löytyisi hyviä kuvailevia sanoja, rönsyileviä riimejä ja mitä vielä.

Pitäjän pienempiä-osassa jäi mieltäni  kaivelemaan Kilven kuvailema hässäkkä Ylistalon oraspellolla. Ajattelin sen luettuani, ettei Kilvellä ole kokemusta hevosten käyttäytymisestä eikä miehen ketteryydestä. 

 Kilpi kuvailee saman tarinan toisessa yhteydessä miten nuoret miehet riijjuulle mennessään nousivat veräjien kohdalla tapaamiensa laitumella olevien  hevosten selkään ja karauttivat niillä ratsastaen seuraavalle veräjälle ilman ohjaksia jalkoväliin hevosta puristaen. Selkään pääsy saattoi olla hyvinkin mahdollista, jos hevonen saatiin luottavaiseksi esim. leivän palalla houkutellen suostuvaiseksi siihen, että tuttu naapuritalon poika  hivuttautui  selkään ilman ohjaksiakin.  On kiusallista jos lukija kokee kirjoittajan liioittelevan tai puhuvan palturia. En edes ja nimenomaan en sellaista voi hyväksyä Kilvelle. 

Epäily, että Kilpi kirjoittaa palturia liittyy tarinan siihen osaan, jossa Ylistalon isäntä Esa ei ole huolehtinut veräjän korjaamisesta ja Alastalon hevoset tunkevat siitä Ylistalon oraspellolle. Kilpi kuvailee kuinka isäntä-Esa loikkaa vauhdilla Ruskon selkään ja ohjaa sitten hevosen Alastalon pihaan. Ei onnistu pehmeltä oraspellolta ponnistaminen  vaikka lännen filmeistä olisi sellaista nähnytkin.  Multaa on lennellyt hevosten kavioista kun ovat mellastaneet pellolla. No, sattuuhan sitä. Lukiessani muutamia vuosia sittten Tuula-Liina Variksen toimittamaa Tarja Cronbergin ”elämäkertaa” olin huomaavinani Variksen  siinä kuvatessa  tilanteita  Höytiäisen jäällä, ettei kuvaus ollut paikoin täsmällistä. Ollessani itse alkuperäinen saarelainen Pielisen Hattusaaresta ajalta, jolloin silta erotti saaren mantereesta, ovat minulle omakohtaisesti tuttuja tilanteet, joita voi jäällä eri keliolosuhteissa sattua. Tämä sivujuonne siksi, että oletan Variksen olleen kokematon jäällä liikkuja ja Kilven kokematon hevostelija. 

Muuten,

Pitäjän pienemmissä Iso-Vileenin muistellessa nuoruuttaan ja katsellessaan Ylistalon ikkunasta oraspellolla häärivää Liisaa Kilpi on kirjoittanut  Iso-Vileenin suuhun seuraavan repliikin: ”…Ruohonyrtti poimittuna on pian korrenkarsta kourassa ja neidonherke siippana pian riivinrauta talossa, tänäinen ihme ja elämän palsami huominen tosi ja kiviriippa, silmien sula riitáa ja rippiä ryppyjen kipistyksistä, kielenliverä sahanterän hammasviroissa armiaalla ja rannetaipumain heinänhivelät laudanmarrasta eukon nystyröissä!” Liekö Kilven omaa kokemusta morsion vaimoksi muuttumisesta vai liekö kuulopuhetta tai kuvittelua!

Volter Kilpeä ja Hiljaa muistelemassa

Näin ilmoituksen, jolla myydään kulttuurimatkaa otsikolla: Volter Kilven maisemiin Kustavissa. Ilmoituksen mukaan tapahtuman taiteellisena johtajana on kirjailija-teatteriohjaaja Juha Hurme.

Juha Hurme arvioi  v.2014 ilmestyneessä kirjassaan Nyljetyt ajatukset että ihmiskuvauksissa  Kilven ylittäviä ovat vain Aleksis Kivi ja Joel Lehtonen. Hurme analysoi Kilven tuotantoa kiinnostavalla tavalla. Hurmeen mukaan luku seitsemän ilmenee Alastalon salissa kuten Tuntemattomassa sotilaassa ja Seitsemässä veljeksessäkin.

Luettuani Laura Kokon toimittaman Volter Kilven kirjeet ihastukselleen ja myöhemmin aviovaimolleen Hilja Vanhakartanolle jäi minulle, tavalliselle tavikselle käsitys, että Kilven ”kirjerakkauteen” liittyi jotain kummallista jopa traagista. Kilpi painosti Hiljaa kirjallisilla rakkaudentunnustuksillaan. Hänellä oli sana hallussa. Hän oli jo julkaissut Bathseban!

Hiljasta oli tullut Kilvelle päähänpinttymä ja haaste. Kilpi kuorruttaa Hiljaa kuin kermakakkua omien omituisten haaveidensa ja unelmiensa toteuttajaksi tai haavojensa parantajaksi. Ei ole ihme, että Hiljan vanhemmat olivat huolestuneita ja halusivat katkaista tämän houkuttelu-suitsutussuhteen.  Ei tarvitse ihmetellä Hiljan hämmennystä, jopa neuvottomuutta vastata Kilven kirjeisiin. On ilmiselvää, että Hilja oli aseeton Kilven vyörytyksessä.  Kilpi oli henkisesti häiriintynyt, minun mielestäni.  Kilpi oli jo 30-vuotiaana harmaantunut. Mitä hänen kokemusmaailmaansa kuuluikaan ennen Hiljaa? Jäikö Hilja sen vyöryn alle, joka oli ylivoimainen Kivelle itselleen?  

 Hilja oli opiskellut vuoden lääketieteellisessä tiedekunnassa, mutta halusi lopettaa sen ja aloittaa taideopinnot seuraavana vuonna.  Hänen vanhempansa eivät suostuneet päästämään Hiljaa enää jatkamaan opintoja kun olivat saaneet tietää Volter Kilven tiiviistä yhteydenpidosta opiskelukaupungissa. He eivät luottaneet Kilpeen, koska olivat saaneet tietää mm. Kilven mielenterveysongelmista. Kilven taloudellinenkin tilanne oli epävarma. Vanhemmat vaativat Hiljaa lopettamaan yhteydenpidon.  Kilpi piti omasta puolestaan sitkeästi yhteyttä kirjeitse Hiljan kotiin, jonne Hilja oli joutunut jäämään vanhempiensa kieltäydyttyä enää kustantamasta hänen opiskeluaan kaupungissa.

On ymmärrettävää, että ratkaisu oli Hiljalle vaikea. Suhteen katkaiseminen ja  luopuminen päätähuimaavista kirjeissä ilmaistuista suosionosoituksista olisi ollut menetys, vaikka mies ei olisi herättänytkään hänen aitoja pakottomia naisellisia tunteitaan. Miten päästä edes eroon miehestä, jonka kiintymys tuntui velvoittavan Hiljaa.  Luottiko Hilja, että hänen naiselliset tunteensa heräisivät avioliitossa.  Porvarillinen avioliitto akateemisen miehen rinnalla saattoi tuntua siedettävältä ratkaisulta kun vaihtoehtona oli yksinäisyys maaseudulla. Olihan Hilja jo naimaiässä,  23-vuotias.  Uhkana oli jo vanhapiikuus.  Pois,  pois, ainakin kodin ahtaasta ja rakkaudettomasta ilmapiiristä  uusien mahdollisuuksien lähelle kaupunkiin, lienee tullut Hiljan mieleen.

Hiljan kotitalo oli varakas ja perhe monilapsinen. Perheenjäsenten  keskinäiset suhteet eivät olleet läheiset. Hilja teki lopulta päätöksen erota kodistaan ja liittyä Kilpeen vastoin perheensä tukea.  Avioliitto solmittiin ilman vanhempien suostumusta  kesällä v.1907 pienin muodolllisuuksin. Hilja oli silloin 23-vuotias ja Kilpi 33-vuotias. Puolisoiden enimmäkseen kirjeellinen yhteydenpito ja tuttavuus oli kestänyt noin 2 vuotta..

Minusta on merkillistä, miten Kilven tuotanto tyrehtyi kokonaan hänen mentyään naimisiin. Kilven tuotantoa oli julkaistu ennen Hiljaa  v. 1900 Bathseba, v. 1902 Parsifal ja jotain muuta, mutta v.1903 julkaisu käsitykseni mukaan loppui vuosikymmeniksi, ainakin kirjojen muodossa. Vasta v.1933 ilmestyi Kilven pääteos Alastalon salissa.

Perheeseen syntyi kolme lasta. Hilja kuoli 20 avioliittovuoden jälkeen 1927, jolloin hän oli 43-vuotias. Hiljakin oli eläessään harrastanut kirjoittamista. Sillankorven emäntä-niminen näytelmä oli jo julkaisuvuotenaan esitetty Tampereen Teatterissa. Olisi kiinnostavaa lukea tuo näytelmä. Mistähän löytyisi?

Volter Kilven elämäkerta antaa vielä odottaa. Dietrich Assmann on tehnyt sitä jo 10 vuotta.  Nuoren Kilven elämäkerran, Nuori Volter Kilpi, on kirjoittanut Vilho Suomi. Olen kiinnostunut Volter Kilven avioliittovuosista.  Mitä soidinajan päättymisen, arkirealismin ja konkretian rajapinnassa tapahtui. Odotan kiinnostuneena Kilpi-elämäkertaa.

Oli kulunut 30 vuotta edellisestä julkaisusta ja 6 vuotta Hiljan kuolemasta kun Kilpi "pamauttu pöytään" Saaristolaissarjan. Kustavilaisten ökytalollisten taustat, tavoitteet, tekemiset ja tietämiset, vieläpä haaveetkin Kivi vyöryttää lähes hukuttavassa ja huumaavassa sanakirjossa.

Juha Hurme kertoo alussa mainitussa, Nyljetyt ajatukset-teoksessaan, soutumatkastaan Kustavista pitkälle pohjoiseen, Hailuotoon.  Heti veneen irrotua rannasta puheen aiheeksi nousee luonnostaan Kilven kertomukset kustavilaisesta lähes sata vuotta sitten eletystä elämästä.  Hurme tuntuu olevan Kilpi-Fani. Niin minäkin, mutta vain Alastalon salin perusteella.