Ilmiselvä velho

Tv-ykkösellä  esitettiin eilen, maanantaina klo 21  dokumenttiprojekti Soundbreaker, ympäri maailmaa mainetta niittänyt elokuva harmonikkavelho Kimmo Pohjosesta.

Kimmo Pohjosen hanuri soi kuin taiottuna.  Soitto tuntuu tulevan jostain tutusta; maasta, metsästä, jäästä, lumesta, kallioista, lehtevän koivun oksista, vesilähteistä jopa maamoottoreista ja  entisaikojen työn äänistä. Se kolisee, paukkuu, vierii, kierii, kuplii, suhisee, litisee ja läikkyy. Se nousee muusta kuin keski- tai uudenajan romansseista, hovitansseista tai tragedioista. Se tuntuu nousevan pohjoisten esi-isiemme ja -äitiemme aherruksen,  taistelujen ja onnen tai epätoivon aikojen sekä kokemusten väkisin sikiävistä siemenistä. Se saa äänellisen ilmiasunsa Kimmo Pohjosen luomana. Olenko sitä siementä kun se niin tutulta ja läheiseltä tuntuu.

Pohjonen ei jäljittele vaan luottaa vaistoonsa. Pohjosen soittoon on helppoa herätä. Hänellä tuntuu olevan kosketus sille tasolle, joka tavallisessa arjessa on tavoittamattomissa. Pohjosta kuunnellessa mieli heltyy, tulee syvä kaipaus alkujuuriin, syvälle sisimpään. Onko siinä jotain kalevalaista juurta vai vieläkin kaukaisempaa. 

Joulu

Olin noin 6-vuotias kun pääsin isoveljen mukana viemään aittaan hänen ostamiaan joululahjoja. Huomasin yhden paketin olevan muodoltaan tötterö. Aloin uskoa ja toivoa että paketissa on torvi ja se on minulle. Olin lähes varma siitä, että pukki tuo sen minulle. Mitä lähemmäs joulua tultiin torvi tuntui aina vaan todellisemmalta.Taisin jo kuullakin omaa soittoani. Joulun odotus tuntui onnelliselta.

Pukki antoi tötterön äidille. Mitä äiti tekisi torvella, ihmettelin. Avattuaan paketin äiti näytti iloiselta saatuaan kimpun vahakukkia.

Nykyään joulu on minulle vuoden kierrossa talven taitekohta. Siitä alkaa kevään odotus. Joulussa ovat tärkeitä lumi, lapsenlapset, pulkkamäki ja joulusauna. Lahjoja saavat vain lapset. Lapsuuteeni verrattuna joulupöydässä tarjotaan ylenmääräisesti herkkuja. Tänäkin jouluna pitkä pöytä kokoaa perheen yhteen; kolme sukupolvea.

Toivotan blogini lukijoille leppoisaa joulunaikaa.

Nelson Mandelaa muistellessa

Juuri nyt kerrotaan tv-uutisissa, että Talvisodan muistomerkiksi on valittu metallihahmo. Se on lävistetty joka puolelta kuin ammuttuna.  Monimerkityksinen taideteos.

Nelson Mandelan muistojuhlien ohessa luin Primo Levin kirjoittamaa kirjaa Hukkuneet ja pelastuneet. Sitä lukiessa tuntuu että Nelson Mandela oli kuin toiselta planeetalta. Muistopuheita pitäneet ylistivätkin häntä niin ettei moista ole ennen kuultu. Oliko hänessä jotain samaa kuin Raamatun Jeesuksessa kerrotaan olleen.

Primo Levi kirjoittaa  miten Saksan natsihallintoa palvelleet muistivat mitä oli tapahtunut, missä tapahtumissa he olivat mukana ja myötävaikuttamassa niissä.  ”Syyllisyyteen liittyvän muiston vääristymisen äärimmäisenä muotona on sen tukahduttaminen. (…) Vamman saanut henkilö pyrkii tukahduttamaan muiston vammautumisestaan, jotta tuska ei palautuisi. Vamman aiheuttaja hautaa muiston mahdollisimman syvälle vapautuakseen siitä ja keventääkseen syyllisyydentuntoaan.”

Levin mukaan itävaltalainen filosofi Jean Amery, joka Belgian vastarintaliikkeen jäsenenä joutui Gestapon kiduttamaksi ja vietiin juutalaisena Auschwitziin, kirjoitti seuraavat kauhun tunteita nostattavat sanat:

Kidutettu on ja pysyy kidutettuna. - - Kidutuksen uhriksi joutunut ei kykene enää sopeutumaan maailmaan, sillä häpeä mitätöidyksi joutumisesta ei katoa koskaan. Ensimmäinen isku vasten kasvoja horjuttaa luottamusta ihmisiin, kidutus romahduttaa sen lopullisesti, eikä se palaa koskaan.

Mieleeni tulee kuluvana vuotena esiin nostetut sotien jälkeen Suomessa tapahtuneet kuritus- ja halventamistapahtumat niitä lapsia kohtaan, jotka olivat joutuneet lastenhuoltolaitoksiin. Samalla tavalla mietin koulukiusattujen kohtaloa. Selviytyjät kertovat jättäneensä ne muistot taakseen ja antaneensa anteeksi. Hyvä niin. Jotkut heistä ovat nyt menestyjiä. Menestys on kuin balsamia haavoille. Hyvä niin. Jotkut väsyivät kesken pitäessään pystyssä kulisseja. Joillakin ei ollut voimia edes yrittää.

Lounaisen Guatemalan vuoristossa syntynyt ja aikuistunut intiaaninainen Rigoberta Menchu Tum kertoo intiaaniheimon perinteistä,  sen alistamisesta, väkivallan kohteeksi joutumisesta ja pöyristyttävästä kidutuksesta kirjassa Nimeni on Rigoberta. Alle 20-vuotiaana hän aloitti sitkeän ja rauhanomaisen taistelun heimonsa perinteiden ja eloon jäämisen sekä inhimillisen elämän turvaamiseksi. Luku- ja kirjoitustaidottomana, espanjaa osaamattomana hän eteni nopeasti rakentavassa työssä siinä määrin että hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1992 hänen ollessaan 33-vuotias. Hänen kertomuksensa oli julkaistu vuonna 1983.  Ihmeiden aika ei ole ohi!

Nietzhe: Totuus on tuottavin kaikista ihmisen erehdyksistä.

Suomi korahti ja heräsi

Itsenäisyyspäivän koodi oli toinen kuin aikaisempina vuosina. Uusi sävel tai kokonainen sävellys virtasi kuvaruudun kautta. Suomihan on vielä voimissaan, se elää ja säkenöi!

Kun oli lähes luovuttu toivosta, että maa säilyttäisi itsenäisyytensä EU:ssa, säilyttäisi kielensä murteista puhumattakaan, niin sattuman ansiosta saatiin kokea todistus että olimme luopumassa liian aikaisin. Meillähän on mahdollisuus kokea suomalaisuuden parhaita puolia kun vaan riittävän korkealla taholla tajutaan, mitä kansa tarvitsee. Kyllä Jenni Haukio on lunastanut nyt paikkansa!

 Minä uskon ja toivon, että entisenlaisista itsenäisyyspäivän hovitansseista ollaan pääsemässä eroon. Sehän on jäänne jostakin keisarillisen Venäjän ajoilta. Eikö se aika ole jo eletty loppuun.

Siis tulevina vuosina Tampereen tapaisia juhlia eri puolilla Suomea eri suuruisissa saleissa  ja erilaisin kokoonpanoin juhlijoiden osalta. Kaikki tietysti ansioituneita, sehän on selvä. Tänä vuonna olikin esimerkillisellä tavalla luettu ansioksi jopa ympäristön viihtyisyydestä huolehtiminen niiden puolesta, joilla homma ei ole vielä hanskassa. Josko ne edes nyt havahtuisivat, mikä on homman nimi. Roskaajat, hyh. hyh!

Jennillä oli  juhlien kaunein asukin. Tyylikkyys, tahdikkuus ja kauneus olivat kaikki läsnä. Eläköön Suomi!

Suomi junttien kieli!

Helsingin Sanomien Kulttuuri, mielipide, tänään-osion ensimmäisellä sivuilla on iso otsikko:  Suomi junttien kieli?  Viikon lopuksi-palstalla  arvioidaan kotimaan ja maailman asioita, kosketusetäisyydeltä. Arvioijana Pekka Mykkänen.

Muutamia päiviä sitten minä nyreksin sitä, että oma alkuperäinen äidinkieleni pohjois-karjalan murre on katoamassa. Nuoruudessani se oli landepaukkujen kieltä. Siitä piti päästä eroon. Inglistyneen nykysuomen ymmärtäminen saattaa olla ennen peruskoulun tuloa ja englannin kielen opetusta koulunsa lopettaneilla joskus vaikeaa.

Nykyisistä yläasteikäisistä Mykkäsen artikkelin mukaan 80% pitää suomenkieltä junttikielenä. Rokki-runouteen se ei heidän mielestään sovi.

Tiedemaailma rakastaa englantia.

Viime maanantaina  Tieteiden talossa pidetyssä Suomiko tieteiden kieli? - seminaarissa on pohdittu suomen kielen asemaa suhteessa englantiin. Artikkelin mukaan seminaarissa käytettiin kovaa kieltä maisteri-eliitistä, joka vähättelee suomeksi julkaistuja tutkimuksia. Suomalaiset opiskelijat tekevät yhä yleisemmin opinnäytetyönsä englanniksi. Kansainvälinen julkaisu edistää urapolkua ja tuo helpommin rahaa.

Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi muistutti  kuinka äskettäinen ilmiö on suomen kielen virallistuminen. Suomen kieli sai tasa-arvoisen aseman ruotsin rinnalla vasta vuonna 1902. Hallinnon ja opetuksen pääkieleksi suomi tuli vasta vuonna 1937.

Ollaanko näin nopeasti ajauduttu tilanteeseen, jossa sekä tulevaisuuden toivot että akateeminen eliitti pitävät suomea junttien ja luusereiden kielenä,  kysyy artikkelin kirjoittaja todeten, että samaa keskustelua äidinkielen asemasta käydään kaikkialla.

Tieteen mekaksi nousseessa Yhdysvalloissa ollaan kielestä huolissaan. Siellä  60% insinööritieteiden väitöskirjoista on vaihto-opiskelijoiden tekemiä. Intialaiset ja kiinalaiset jyräävät heitin.

Äidinkieltä voi puolustaa meidän tavisten takia, kirjoittaa Mykkänen. Taviksia riittää –myös yliopistomaailmassa. Toisinaan akateeminen teksti ei kestä kansantajuistamista eikä kääntämistä siksi ettei se sisällä mitään. Ei vaikka kuinka olisi latinalla ja sivistyssanoilla marinoitua. Siansaksaa ja nollatutkimusta – alabamaksi sanottuna bullshitiä – osataan suoltaa maahan, kieleen ja opinahjoon katsomatta, tykittää Mykkänen.

Hän  lopettaa Lauri Viidan aikoinaan pisteliästä kysymystä lainaten: ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä? Entä oliko hänellä asiaa?” 

Hunaja kuin antibiootti, sokerikin hätätilassa

Hunaja toimii kuin antibiootti, kerrotaan  Mediaplanetin tuottamassa erikoisjulkaisussa, joka tuli postissa  toissapäivänä Hesarin mukana.  Artikkelin kirjoittaja on Suomen Mehiläishoitajain liiton tutkimuskoordinaattori Tuula Lehtonen.

Artikkelin mukaan Suomessa tehdyn antimikrobisuustutkimuksen mukaan neljällä erilaatuisella; horsman, puolukan, kanervan ja tattarin hunajalla on todettu olevan antibioottinen vaikutus, joka toimii muun muassa streptokokin, pneumokokin tai MRSA:n aiheuttamia bakteerikasvustoja vastaan.

Minä kuulin ensimmäisen kerran  hunajan käytöstä haavojen hoidossa ollessani mehiläistenhoitokurssilla Lieksassa 1970-luvun lopulla.

Leevi Saatsi tuli kurssin lopuksi kertomaan hunajasta.ja sen terveysvaikutuksista. Se, mitä Saatsi kertoi hunajan käytöstä palovammavoiteena jäi erityisesti mieleeni, koska pienetkin palovammat ovat kivuliaita ja tulehtuvat helposti.

Siitä lähtien ei meidän perheessä ole tarvinnut potea tulehtuvia palohaavoja. Tilkka hunajaa laastariin ja palaneen kohdan päälle. Kipukin loppuu saman tien. Se johtunee siitä, että hunaja on ns. hygroskooppinen aine. Hunaja ”vetää” ihonestettä itseensä ja se vaikuttaa kipua lieventävästi.

Muutama vuosi sitten Punaisen Ristin ensiapukurssilla kerroin kokemuksestani hunajan sopivuudesta palovammojen ensiapuna. Kouluttaja torjui välittömästi ja varoitti edes kokeilemasta..

Televisio-ohjelmassa, - sekin muutama vuosi sitten,  Afrikassa työskentelevä englantilainen lääkäri kertoi ja näytti käytännössä, miten on hoidettavissa pienin kustannuksin paha makuuhaava kun on käytettävissä vaseliinia ja sokeria. Hän kertoi että hunaja olisi parempi kuin sokeri, mutta se on liian kallista köyhille ihmisille. Potilaan lantioon syntynyt laaja märkivä haava sai peitteekseen siinä kameran alla sängyn reunalla sekoitetun sokeri-rasvaseoksen ja haavan päälle siteen. Kysyttäessä hoidon onnistumista lääkäri totesi vaatimattomasti, että haava parantuu tällä hoidolla kahdessa viikossa.