Tv-ykkösellä esitettiin eilen, maanantaina klo 21 dokumenttiprojekti Soundbreaker, ympäri
maailmaa mainetta niittänyt elokuva harmonikkavelho Kimmo Pohjosesta.
Kimmo Pohjosen hanuri soi
kuin taiottuna. Soitto tuntuu tulevan
jostain tutusta; maasta, metsästä, jäästä, lumesta, kallioista, lehtevän koivun
oksista, vesilähteistä jopa maamoottoreista ja entisaikojen työn äänistä. Se kolisee, paukkuu,
vierii, kierii, kuplii, suhisee, litisee ja läikkyy. Se nousee muusta kuin keski-
tai uudenajan romansseista, hovitansseista tai tragedioista. Se tuntuu nousevan
pohjoisten esi-isiemme ja -äitiemme aherruksen, taistelujen ja onnen tai epätoivon aikojen
sekä kokemusten väkisin sikiävistä siemenistä. Se saa äänellisen ilmiasunsa
Kimmo Pohjosen luomana. Olenko sitä siementä kun se niin tutulta ja läheiseltä
tuntuu.
Pohjonen ei jäljittele vaan
luottaa vaistoonsa. Pohjosen soittoon on helppoa herätä. Hänellä tuntuu olevan
kosketus sille tasolle, joka tavallisessa arjessa on tavoittamattomissa.
Pohjosta kuunnellessa mieli heltyy, tulee syvä kaipaus alkujuuriin, syvälle
sisimpään. Onko siinä jotain kalevalaista juurta vai vieläkin kaukaisempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti