Kevättä

Sammakot ja hauet ovat joukolla liikkeellä. Lahden poukamassa ruovikon reunassa sammakkolauma kurnutti heti pääsiäisen jälkeen niin että ensikuulemalta luuli kuulevansa moottorin äänen. Sammakoiden hyppelyn ja veden pyörteiden perusteella saattoi vain aavistella mikä määrä sammakoita oli kokoontunut lisääntymispuuhiin. Viekijärveläinen kaveri kertoi haukien polskinnasta jo järven ollessa vielä ranalta jäässä. Hän oli jäätä pitkin laskenut rannalta liukua jollalla ja päätynyt jollan hajottua veteen. Katiska oli saatu kuitenkin veteen muuta kautta.

Lähes viikon kestäneen kylpylämatkan jälkeen muistelen leikkitovereideni nimiä: Elsa, Eija, Maija, Ritva, Anja,  Maila, Inkeri, Mauri, Laina ym. Ohjattu liikuntaleikki sai hien ja vapauttavan naurun ja ilon pintaan. Nimiä kyseltiin toisiltamme, kerrottiin pätkiä elämäntarinoistakin ja monet totesivat olevansa  samaa sukua vuosikymmenien takaa. Olimmehan kaikki,  bussilastillinen, nykyisiä lieksalaisia.  Totesimme olevamme sen ajan lapsia kun puoliso löytyi omasta tai napurikylästä, vaikkapa järven takaa.

Hyvä että saadaan kevätsadetta. Se sulattaa roudan ja saa puut ja maat viheriöimään. Päästään kylvö- ja istutustöihin. Seurataan marjojen kukintaa kulkemalla metsissä. Vielä on jäljellä joitakin metsäalueita, joissa voi jalan kulkea. Suojeltuja metsäalueita on liian vähän ja liian pieniä kokonaisuuksia. Lieksaa kutsuttiin joskus erämaakaupungiksi ja karhukaupungiksi. Harvinaisia karhujakin voi päästä vilaukselta näkemään, mutta erämaista ei enää voida puhua. Lieksan aluetta voisi luonnehtia puuplantaasiksi, jossa metsää hyödynnetään taloudellisesti muista arvoista piittaamatta.  Resurssien väheneminen näkyy ympäristössä.

Hyvä juttu, että Mäntyjärven rantakaavoitus on lehdistössäkin tuotu julkisuuteen. Mielestäni suurmaanomistajan kannattaisi nyt jo imagonkin kannalta  jättää pienen erämaajärven ympäristö  rakentamatta ja luovuttaa suojeltavaksi tuleville sukupolville. Saattaisi olla mukavampaa omistaa UPM:n osakkeita jos tietäisi yrityksen ottavan huomioon muutakin kuin lyhytnäköistä taloudellista hyötyä.

Orava keikkuu lintulaudalla. Se on tottunut saamaan siitä helposti syötävää.  Iso jäniskin loikkii pihalla. Vielä ei ole voikukan versoja, mutta jo jotain vihreää. Jäniksen valkea talviväri alkaa jo muuttua kirjavaksi.

Kesä tulee!

Mitä fasismi on tai oli

Ukrainassa on säädetty fasismin kieltävä laki. Kansalaiset valittavat että laissa ei ole määritelty mitä fasismi on.

Fasismi on sanakirjan mukaan Italiassa 1. maailmansodan jälkeen syntynyt totalitaarisiin päämääriin pyrkinyt kansallis-sosiaalinen kumousliike. Ei tuolla käsite fasismi aukea.

Minulla on ollut tilaisuus tirkistellä tätä ilmiötä viime vuonna ilmestyneestä Fasismin lumous-nimisestä kirjasta. Sen on kirjoittanut emeritusprofessori Tarmo Kunnas, kustantajana Atena. Minusta väkevää tekstiä lähes 700 sivua. Olen lukenut sitä vähitellen sieltä ja täältä. Tuttuja nimiä vilisee sen sivuilla, suomalaisiakin. Kunnas kysyy siinä: Miksi ja miten Eurooppa hullaantui fasismiin?

Lainaan  pätkiä kirjan takakannesta selventääkseni mistä kirja kertoo.

”Nykyään fasismia ja kansallissosialismia pidetään absoluuttisen ja tietoisen pahuuden edustajina. Maailmansotien välissä fasistiset liikkeet kuitenkin vetosivat niin eurooppalaiseen älymystöön kuin kansaankin. Miksi fasismi oli niin lumovoimainen aate? Ja minkä vuoksi fasismi vietteli lahjakkaita kriittisiä ihmisiä puolelleen? … Teos pohjautuu huikeaan määrään kaunokirjallisuutta, historiaa, filosofiaa ja aikalaislehtiartikkeleita. …teos osoittaa, miten fasismin kannatus levisi läpi Euroopan, myös Pohjoismaihin. Fasismi sitoi yhteen aikakauden asenteet ja aatevirtaukset taiteen ja uskonnon, antisemitismin ja elämänvoiman, filosofian ja kirjallisuuden…. Fasismin lumous avaa näköalan siihen, miten poliittiset ilmiöt ja aatteet syntyvät ja mikä on politiikan olemus. Vallantahto, aatteellinen manipulaatio ja usko illuusioihin ja suuriin johtajiin ei väijy vain fasistista politiikkaa. Fasismi vaikuttaa nykymaailmaan monella tavalla, vaikka ajattelemme sen usein vain menneisyyteen jääneeksi harhapoluksi.”

Huomattavin osa kirjaa (n. 550 sivua) on aatemaailman analyysiä. Sen osia ovat mm. Eurooppa umpikujassa ja Moraalin ongelma. ”Ihminen yrittää perustella arveluttavatkin tekonsa hyviksi, jopa militarismin ja rasismin”.

”Kun suomenkieliset suomalaiset eivät voineet esiintyä rotutietoisina  arjalaisina tai germaaneina, syntyi pohjan perillä unelma menneestä suomalais-ugrilaisesta kansasta, joka saattoi lyödä Aasian villit laumat, toimia Euroopan etuvartiona ja laajentaa alueitaan kohti itää..”

”Kirjailijoiden ja ajattelijoiden ”fasistinen” sitoutuminen on aina yksilöllinen ja erilainen. Suomessa älymystön edustajilla oli aivan toinen näkökulma fasistisiin liikkeisiin kuin Saksassa tai Italiassa.”

Osa, Intellektuellit ja fasismin lumous, alkaa kappaleella Fasismi käsitteellisenä ongelmana.

Siinähän se on sanottu, mikä tekee ukrainalaisen lain valvonnan ongelmalliseksi. Kunnas selittää: ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen.”

”Fasismi on käsitteenä hankala, koska sen kuvaama ilmiö muuttui ja koska fasistiset liikkeet houkuttelivat puoleensa hyvinkin erilaisilla keinoilla; vetoamalla ihmisten huonoihin vaistoihin, mutta myös heidän ihanteellisuuteensa ja uhrimieleensä.”

Tunnistanko Leijonan?

Olen seurannut hieman hämmentyneenä verkossa käytävää keskustelua Jouko Turkan kivinäyttelystä, Tunnistan leijonan. Keskustelu tuntuu välillä riistäytyvän juupaseipäs-tyyliseksi inttämiseksi.  Verkkokeskustelussa ei ole puheenjohtajaa, joka pyytäisi pysymään asiassa. Toisaalta vallaton inttely  tuntuu virkistävältäkin siinä mielessä, että ”kaikenlaiset” välihuutajatkin saavat tilaa. Tätä Turkka-keskustelua seuratessa tulee hieman paha mieli, jopa aika paha, pettymyskin.  

Jotkut tuntuvan kokeneen että Turkka oli työpaikka/koulukiusaaja. Minä olen pitänyt häntä eräänlaisena guruna. Tavallaan hän oli arvostelun yläpuolella, - minulle. Minulle oli syntynyt kuvitelma, että hän on kestävä eikä tarvitse puolustajaa, että hän on haavoittumaton, sankari. Samantyylisenä kuvienkaatajana pidin Erno Paasilinnaa. Olin pettynyt kun hänkin osoittautui tavalliseksi kuolevaiseksi menehtyen ennen vanhuutta.

Frans Kafka oli omanlaisensa, erilainen omana aikanaan. Hänen päätuotantonsa julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle tulee Turkan yhteydessä Kafka mieleen. Heissä taitaa olla jotakin yhteistä, heidän tuotannossaan. Jotkut pitävät molempia outoina haluamatta mennä mukaan heidän maailmaansa. Onko se pelottavaa, että kaikkea emme pysty pintatajunnalla selittämään ja omaksumaan. Turkka ja Kafka tuntuvat vaikeaselkoisuudessaankin olevan ihmisen puolella. Niinhän oli Erno Paasilinnakin, selkokielisellä tavalla.

Osoitteessa www.alastonkriitikko.blogspot.fi   
Otso Kantokorpi kirjoittaa Turkan näyttelystä. (27.01.2014) Kannattaa lukea  Tekstin lopussa linkkejä

Astu Narrien laivaan

Tyylikkäisiin alumiinin ja mustan värisiin kansiin sidottu Narrien laiva herätti mielenkiintoni jo ulkoasullaan jouluvieraamme matkalukemisena. Silmäiltyäni sitä sisus tuntui yhtä tehokkaalta. Luin sen. Pidin siitä. Kirjan on kirjoittanut Helsingin Sanomien pitkäaikainen ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski. Kirjan alussa hän kertoo 1990-luvulla Frankfurt am Mainissa opiskellessaan löytäneensä runomuotoon kirjoitetun saksankielisen moraalisaarnan vuodelta 1494. Kirjan nimi oli Das Narren Schyff, suomeksi Narrien laiva tekijänä Sebastian Brant. Aittokoski kertoo joutuneensa kirjan pauloihin. Kirjasta oli omana aikanaan tullut kirjapainotaidon jälkeisen Euroopan ensimmäinen ei-uskonnollinen bestseller. 500 vuotta vanha moraalisaarna kehystää Aittokosken kirjoittamaa Narrien laivaa.

Jo Aittokosken taustasta johtuen saattoi odottaa että hän on perillä ulkomaiden asioista.  Lukiessa siltä tuntuukin. Tulee vaikutelma, että hän kirjoittaa kriittisesti. Olematta asiantuntija en voi väittää hänen arvioitaan ja kommenttejaan vastaan. Minusta  kirja on mielenkiintoinen ja helppolukuinen. Maapallon karttakin tulee entistä tutummaksi kun matkustaa hänen mukanaan Bangladesistä Nicaraguaan ja niiden välillä ristiin rastiin. Hän palauttaa mieleen afrikkalaisia  hirmuhallitsijoiksi aikoinaan luokiteltuja  tyyppejä. He tai heidän sukunsa pysyvät vaan edelleen vallassa. Päiväntasaajan Guinea tulee ensimmäiseksi mieleen. Aittokosken kirjasta voi testata omaa tietämystään viime vuosikymmenien ulkomaita koskevasta historiasta, jos siksi voi nimittää televisiouutisista ja sanomalehdistä välittyneitä muistikuvia.

Aittokoski lainaa kirjan sivuilla alkuperäisen Narrien laivan tekstejä. Nehän tuntuvat sopivan tähän päivään kuin isku naulan kantaan.

                      Narri uskoo raakaan voimaan

                      luottaa väkivaltaan roimaan

                          Mahdin muka ikuisen

                          käy kuin talven lumien

Kirjaa on mukava lukea. Kirjoittaja kertoo kokemuksistaan välistä hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Hän vie lukijan lypsymatkalle nuoren Juan Carlosin kanssa Nicaraguassa, tyttöjen skeittirampille Afganistanissa, ompelijoiden kotiin Bangladesissa ja moniin muihin paikkoihin, joissa lukija voi kokea olevansa itsekin läsnä. On helppo yhtyä toteamukseen, että kehitysapu on kallista. Aittokoski kirjoittaa myötätuntoisesti köyhistä ja sorretuista, vaikuttaa kiukkuiselta kun kehitysapurahat eivät näytä menevän siihen tarkoitukseen mihin ne on Suomessa myönnetty. Nämä tunteet lukija jakaa kirjailijan kanssa. Lupasihan se Haavisto ministeriksi tultuaan että tilanne selvitetään ja asiaan tarvittaessa puututaan. Joko lie jotain tehty vai onko herrojen kiireet liian hitaita.

                      Ei maailmassa mitään suurta

                      joll’ ei köyhyydessä siementä ja juurta

                      Ois muinais-Rooman mahtivaltakunta

                      ilman rahvaan raadantaa vain ollut unta

Aittokoski on jakanut kirjan yhdeksään osaan, joista seitsemän on nimetty kuolemansynneillä: Viha, kateus, ahneus, ylpeys, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo.  Se ei tunnu minusta onnistuneelta. Vai oliko Aittokoski saanut idean alkuperäisestä Narrien laivasta Se jäi minulta huomaamatta.

 ”Hulluja, houkkia, mitä lie moukkia. Sellainen oli maailma Sebastian Brantin mukaan. Sellainen on maailma nyt” aloittaa Aittokoski kirjansa.

.Kokiko Brant maailmantuskaa. Toisaalta Brant tuomitsee turhan murehtimisen ja kirjoittaa:

On narri joka harteilleen ottaa liikaa kantaakseen

Ja yrittävi yksikseen sitä mitä kolmekaan ei tee

Aittokoski kuljettaa lukijaa ikävän tuntuisissa paikoissa: Afganistanissa, Päiväntasaajan Guineassa, Guatemalassa, Mogadishussa ja monissa muissa  paikoissa. Hän ei ainoastaan pyri vaan menee jopa uhkarohkeasti vaarallisille ”pääkallon paikoille” ottamaan selvää asioista ja tarvittaessa inttämäänkin  periksiantamattomalla tavalla. Kirjan lopussa hän nostaa itsensä ja lukijan suomalaiseen todellisuuteen, joka ei tunnu samalta kuin viime aikojen madonlukujen perusteella syntynyt käsitys Suomen taloudellisesta ja moraalisesta tilasta. Aittokoskella on perspektiiviä kuvailla tuntemuksiaan ja ajatuksiaan.

Vaikka kirjassa kerrotut tapahtumat tuntuvat ahdistavilta, suuttumusta herättäviltä ja toivottomilta, Aittokoskella tuntuu olevan toivoa ja hän on sitkeä. Minä olen kuullut usein ajatuksen, että kaikella on aikansa, elinkaarensa.  Sotien jälkeen tehdään sovinto, myrskyn jälkeen tyyntyy, viha lauhtuu, onni kääntyy, sukupolvet väistyvät.

Suuri maa tai pieni joukko

loputon on narrein joukko

päättelee Sebastian Brant.

Onko Brant oikeassa, että olemme höynäytettäviä,  nenästä vedettäviä ja narrattavia hölmöjä. Ei käy kieltäminen. Onko Aittokoski samaa mieltä, siihen kirja vastaa vain viitteellisesti lainaamalla Brantia.