Musiikkielämyksiä

Arvo Pärtin sävellyksen Spiegel im Spiegel kuulin ensi kertaa  Riston valinnoissa yle-ykkösellä muutama viikko sitten. Kiirehdin googlettamaan Pärtiä. Löytyi ja sitten  Spotifyn sivulle ja löytyi sieltäkin. Helppoa kuunneltavaa, tunnelmallista, minun mielentilaani sopivaa; tuudittavaa.

Viime viikon torstain suorassa Musiikkitalosta televisioidussa RSO:n konsertissa kuultiin  mm. valtion taideapurahalla työskentelevän Minna Leinosen sävellys Scatterings. Se oli yleisradion tilaustyö ja kantaesitys. Sitä kuunnellessani ajattelin lapsekkaasti; keisarillahan ei ole vaatteita. Hämmentävää, käsite kakofoniakin käväisi mielessä. Leinonen on saanut vapaat kädet toteuttaa ideoitaan. Eipä ihme, jos tuntui oudolta, kun olen jälkeenpäin lukenut, että äänimateriaalina on mm. lelulaatikoiden kaatuminen ja lelujen leviäminen ympäri lastenhuonetta!  Oliko tämä musiikki lisäksi sitä atonaalista, josta ei kokematon kuuntelija nauti. Joku viisas valisti että musiikkia kuunnellessa ei tarvitse yrittää ymmärtää, vain kuunnella.  Musiikki on pelkkää ääntä, ei siinä ole sanoja.  

Torstaikonsertin väliajalla haastateltiin Arne Wessbergiä, ylen entistä pääjohtajaa. Kysymykseen, mitä hän piti Leinosen sävellyksestä, Wessberg ei vastannut. Vaikutti hieman vaivautuneelta.

Oli mainitussa konsertissa suloista Soile Isokosken laulua; Sibeliuksen säveltämää Larin Kyöstin sanoituksiin. Tahtoi vesi herahtaa silmään.

Charles Chaplin kertoo elämäkerrassaan, miten hän joskus joutui orkesterin johtajalta kysymään, onkohan partituurissa liikaa mustaa jossakin paikassa tahi toisessa paikassa liikaa kiemuroita kun tulos ei tuntunut hyvältä. Chaplin sävelsi itse musiikkinsa ja halusi sen olevan helposti vastaanotettavaa ja nautittavaa.  Chaplinilla oli taito eläytyä. Musiikin merkitys olikin  ensiarvoisen tärkeää mustavalkoisten mykkien elokuvien aikaan.

Pärtin musiikki soi  kuulokkeissani, aurinko näyttää tulevan monen pilvisen päivän jälkeen esiin. Mahhtavvvaa! sanoo yksi tuttavistani usein, nyt minäkin.

Muuttolinnut saapuvat

Uusia muuttolintuja ilmaantuu päivittäin. Varpushaukka  hujahti lintulaudan liepeillä eilen. Saikohan siepatuksi pikkulinnun saaliikseen.  Haukkahavainnot rakennusten lähellä ovatkin uutta. Tuulihaukkka  laskeutui muutama päivä sitten ilmeisesti havaittuaan jyrsijöiden jälkiä syöttöpaikalla. Juuri nyt kookas, ilmeisesti haukka sekin, sieppasi hiiren maasta ja lensi saman tien männyn yläoksalle sitä syömään. Hurjaa meininkiä. Kiva seurata vierestä. Onko syöttöpaikastamme tullut erilajisten lintujen ”kohtaamispaikka”. Syöjät ja syödyksi tulevat. Ei kissaa tarvita hiiriä karkottamaan kun näyttää homma hoituvan luonnonmukaisella tavalla.

Kevät tekee tunteelliseksi. Marja-Liisa Vartion runo Vihreää sukua (1966) .

Milloin erkanin sisaristani puista,

milloin vihreä sukuni työnsi minut joukostansa.

Kuin vierivä kivi, kuin hankaava hiekansiru elämän kantapäässä kuljen teitä ja maita

Puhuisin ihmisille, mutta vaikeita ovat sanat,
vaikeita sanat, jotka tekevät pesänsä ihmisten korviin
joita kuullessaan ihmiset sanovat:
tämä on kotimaamme kieltä, 
kuitenkin käteni, olkapääni ovat painosta väsyneet
sanat istuvat niillä kuin linnut, muuttolinnut lentääkseen kevättä kädestä käteen,
olkapäältä olkapäälle

Kuin vierivä kivi, niin minun itkuni alkaa

vaan kesken sitä, sen syvintä valituksen kohtaa,

minusta nousee vihreän sukuni veri.

Jalkateräni repeävät, käsivarteni ojentautuvat jäykkinä ylöspäin.
Kuusi tuntee, kasvaa, nousee minun lävitseni,
latva laulaa ja humisee, pesäpuu, pesäpuu, lintujen pysähdyspaikka, 
kevättä, kevättä viemään

Vaan milloin erkanin sisaristani, puista
Milloin vihreä sukuni työnsi minut joukostansa

Sivelen hellitellen sisarieni ruskeita polvia, silitän kiiltävää pihkatukkaa

kun ne kaulakkain, sylikkäin laulavat, huojuvat.

Minun puoleeni eivät ne katso, minua eivät ne muista.

Minut on sukuni rinnoiltansa vieroittanut

Mutta selkäni asetan niitten varren mukaan,

jalkani asetan niin kuin ne juurensa maahan.

Käteni nostan niin kuin ne oksansa nostavat

ja jatkan matkaa toisten kulkijain kanssa. en pesäpuuna, en maiseman tähystäjänä

en viimoja halkaise; vain nousua, suuntaa, selän mittaa tai latvojen hengitystä

siihen asti kun matka päättyy, kun tie sammuu.

Kun tuhansin käsin vihreä sukuni minut takaisin ottaa,

tuhansin peittein peittää

kun nukun kuusten laulun alla, sukuni vuoteeseen

Tuulihaukkoja ikkunan alla

Eilen iltapäivällä näin kahden haukan laskeutuvan lintujen syöttöpaikalle ikkunan viereen talon seinustalle. Tuulihaukkoja ne olivat lintukirjan mukaan. Taisi olla pariskunta.  Ensin tuli kirjavamahainen, ilmeisesti koiras ja myöhemmin kellertävämahainen ilman pilkutusta, muuten edellisen näköinen, kooltaan pienempi. Tuntui huikealta nähdä niiden uskaltavan tulla niin lähelle. Samaan aikaan ei ollut paikalla yhtään pikkulintua, olivat sykäisseet pakoon. Päätään käännellen ja paikallaan pysyen haukat katsastivat paikan. Hetken päästä lensivät pois, isompi jäi vielä ähistölle isoon mäntyyn. Hiiret ja myyrät taisivat olla suojassa koloissaan.  Niitähän haukat lienevät jahdanneen. Jyrsijöiden reikiä lumessa onkin taajaan syöttöpaikalla. Varpuspöllö onnistunee paremmin niiden pyydystämisessä kun se saalistaa pimeällä. Sekin on tullut yllättävän rohkeaksi. Istui kerran vartiossa ikkunalaudalla takapuoli lasia vasten, vaikka sisäpuolella oli valo.

Viime keväänä saattoi päätellä vesimyyrien runsastuneen, koska pelloilla ja metsissä oli paikoin jopa vieri vieressä multakasoja myyrien jäljiltä. Vastaavaa en ole koskaan ennen kokenut. Omaa kasvimaatanikin olivat käyttäneet suoja- tai pesäpaikkanaan, koska jalka upposi paikoin kuin onkaloon. Saapa nähdä jatkuuko buumi vielä tänä kesänä. Myyräthän ovat haukkojen ja muiden petolintujen ravintoa, ilveksienkin.

Kuluneena talvena pihamme syöttöpaikka on ollut ennätyksellisen suosittu.  Närhi, vanha tuttu on arka, mutta ei voi vastustaa rasvapalloja, harakkakin kävi niitä haistelemassa.   Viisi oravaa on ollut yhtä aikaa ruokailemassa pikkulintujen kanssa. Noin 150 kiloa auringonkukan siemeniä on tarvittu tarjoiluun kun se kerran syksyllä aloitettiin. Lintuparvien yksilömäärät ovat huomattavasti lisääntyneet aikaisemmista vuosista. Voisi hieman liioitellen kuvailla, että talitinttejä on virrannut välillä mustanaan. Vihervarpusten suuri määrä pääsiäisen tienoilla yllätti; kymmeniä yksilöitä oli yhtä aikaa maassa nokkimassa siemeniä. Ei ole ennen ollut sellaista. Peippolaumat hurahtelevat sinne tänne laskeutuen välillä maahan metsän reunaan. Käpytikka, viherpeippo, järripeippo,  runsaasti urpiaisia ja punatulkkuja, aikaisempaa vähemmän hömötiaisia, vielä sinitiainen, töyhtötiainen ynnä muutama mustarastas ovat käyttäneet hyväkseen tarjoiluamme.

Kohtapuoliin västäräkki keikuttaa pyrstöään tiilikatolla. Jänikset tulevat pihaan voikukan versoja syömään lumien sulettua  Juhannuksen tienoilla pikkupuput piipertävät pitkin pihaa etsien syötävää. Yöksi ne tulevat kuistin alle suojaan. Siitä sujahtavat aamulla pakoon säikähtäessään ovien kolinaa ja muuta melua. Luulevat olevansa piilossa kun istuvat korkeassa heinikossa liikkumattomina. Vain korvien kärjet näkyvät.  Pääskysiä kaipaamme, ne ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Muutamia tulee keväällä tutkimaan paikkoja, mutta eivät jää pesimään, menevät muuanne 

Kirpparilöytö

Nappasin kirjahyllystäni pienen kirjasen, jonka ostin parikymmentä vuotta sitten kirppikseltä. Sitä en hennoisi heittää pois: Siivoojan raportti, Tammen kustantama, ruotsalaisen Maja Ekelöfin kirjoittama ja Elvi Sinervon suomentama. Vuodelta 1970.

Kirja on Maja Ekelöfin päiväkirja vuosilta 1965 – 1969. Eletään aikaa kun Palme eli vielä, Johnsonista oli tehty USA:n presidentti Kennedyn murhan jälkeen ja Vietnamin sota oli täydessä käynnissä. Prahaan vyöryi panssarivaunuja

Kirjan etusivulla on sitaatti:

Maailma on kuin helvetti. Sekä piinattuina että piruina siinä ovat ihmiset.  (Shopenhauer).

Tämä sitaatti  hätkähdytti ja samalla herätti kiinnostukseni kun kirja osui kirppiksellä käteeni. Maja Ekelöf on ihailtava, tietoinen ihminen minun mittapuuni mukaan. Hän opiskeli niitä ja näitä yliopistotasolla. Poikansa nimittivät häntä fil.siiv.  Hän luki laajalti mainiten kirjassaan joitakin kirjailijoita ohimennen, kun niillä oli yhteys tekstiin, joissa hän päätteli, tuskitteli ja mietti. Vaikeaa oli siivoojan palkalla elättää ja kouluttaa viisilapsinen perhe. Jokapäiväiset huolet ja murheet eivät kuitenkaan sammuttaneet hänen tiedon janoaan. Lukijalla on tuntuma että kirjoittaessaan hän ei ollut pystyyn kuollut jaarittelija vaan luova ja herkkä, valveutunut ajattelija sekä myötätuntoinen; ihailtava ihminen.

Hän esitteli tuttavapiirinsä seuraavasti:

Yksi ampuu pikkulintuja.

Yksi lukee Sigge Starkia.

Yksi sanoo että FNL:n tiedotuslehti on kommunistista propagandaa.

Yksi menee katsomaan Kar de Mumman revyytä silloin kun hän kerrankin käy Tukholmassa.

Yksi uskoo persoonalliseen jumalaan.

Yksi lukee vain ne rivit joissa on sana huora (Mobergin kirjoista).

Jotkut jahtaavat koko ajan aviomiehiään.

Toiset pesevät ikkunoitaan, autojaan, ajavat ”torpalleen” tai kesämökilleen.

Minä olen itse heistä viheliäisin

Onko siis kumma että viihdyn paremmin kirjallisuuden maailmassa kuin siinä maailmassa jota sanotaan todelliseksi.

Maja Ekelöfin kirjoittelun perusteella on pääteltävissä, että hän on sosialisti tai jopa kommunisti. Hän odottaa Marxin ja Engelsin ennustamaa kapitalismin luhistumista, jolloin yksityinen omistusoikeus hävitetään ja sen mukana luokat ja luokkaherruus. .

Ekelöf kirjoittaa:

Monta kertaa elämässäni minä olen tavannut ihmisiä jotka ovat säälineet minua. Surkutelleet. Ne ovat olleet sellaisia ihmisiä joiden puolesta minä taas olisin halunnut surkutella. Vaikka olen ollut köyhempi kuin he, on elämäni ollut mielestäni paljon rikkaampi kuin heidän. He surkuttelevat semmoisen vuoksi mistä eivät tiedä yhtään mitään. He arvioivat elämää eri lailla kuin minä. Mitä ilon syytä heillä on (mietin minä yksinäisyydessä). Heidän tunnettaan omistamisen oikeudesta ei ole koskaan horjutettu. Mutta ihmettelenpä onko heillä koskaan ollut niin hienoja tunne-elämyksiä kuin minulla. (Ei kai voi olla niin täysin tyytyväinen siitä, että omistaa kuolleita esineitä).

  Sitä paitsi olen huomannut, että he ovat neuroottisempia kuin minä.

Kirjat… jos on pääsy niiden maailmaan, niin yksinäisyyttä ei ole.

Silloin ei ole yksinäinen vaikka eläisi suljettuna selliin. Sillä kirjat kantaa mukanaan, ne ihmisellä on sisällään vaikka ne eivät olisikaan käsissä. Voi olla missä vain, jos on päässyt kirjojen maailmaan.

Ekelöf kertoo varastaneensa kynän, jolla kirjoittaa ja paperinkin joka oli heitetty lähes puhtaana roskakoriin. Ruotsi hukkuu paperiin, kehitysmaissa on puute paperista, Ekelöf pohtii ja pitää näpistelyään epärehellisyytenä muistaen hokeman ”Se joka aloittaa nuppineulan varastamisesta, päätyy useimmiten hopeamaljaan” ja toteaa: Ihminen ei ajattele itse.

Tanskalainen maajussi ja muita Jusseja

Tanskalainen maajussi on ehdoton mieliohjelmani ylen Fem-kanavalla. Onneksi sen voi nykyään katsoa Arenasta, jos se sattuisi varsinaisena lähetysaikana livahtamaan huomaamatta ohi.

Eläkeläisten kirjallisuuspiirin puhepätkässä moni piti ohjelmaa vastenmielisenä siksi, että siinä tapetaan eläimiä. Muutamat meistä pitivät teurastamista kuitenkin itsestään selvyytenä, jos eletään  ns.omavaraistaloudessa,  ja siitähän sanotussa tv-ohjelmassa on nimenomaan kysymys. Mainitun ohjelman päätähti, maajussi, on vertaansa vailla taidoissa, tiedoissa ja asenteissa.  Ja mikä perheidylli!  Lapset osallistuvat kaikkeen työhön eivätkä vanhemmat näytä pelkäävän ja varoittelevan lapsia  vaaroista.  Huomaan eläytyväni  siihen suu hymyssä; kuin olisin palannut omaan lapsuuteeni, joka ei kylläkään vetänyt vertoja Tanskalaisen maajussiin menetelmille, vaikka niihinhän pyrittiin. Ja mikä työn- ja onnistumisen ilo paistaakaan maajussin kasvoista!!

Olen huomannut itsessäni yllättäviä piirteitä. Ennen olin todennut itsekseni, että silmäni ovat sairaan kuivat, koska niihin ei ilmaantunut kyyneleitä  kostukkeeksi. Nyt  itku saattaa tulla vaikkapa romaania tai runokirjaa lukiessa. Vollotin salaa viimeksi eilen kun luin Eino Leinon kirjoittamaa runoa Aleksis Kivestä. ”Syntyi lapsi syksyllä, tuulet niin vinhasti vinkuu”.  Olin hiljattain lukenut Hannu Mäkelän kuvitelman Kiven viimeisestä vuorokaudesta.  Se pitäisi jokaisen suomalaisen lukea!  Mäkelällä on taito eläytyä hetkeen ja siihen mahtuvaan ajattomuuteen. Saman hän toteutti kirjoittaessaan Pushkinin elämän viimeisestä päivästä. Mäkelä on minulle tärkeä kirjailija. Tarttuessani  hänen kirjaansa tunnen tarttuvani hänen käteensä! Mestarista, Eino Leinon elämäkerrasta oli vaikeaa irrottautua.

Alussa mainitussa eläkeläisten piirissä  todettiin ohimennen, että lieksalaiset veljekset, Makkosen Jussi ja Matti ovat saaneet mainetta Sibeliuksen musiikin tulkitsijoina.  Valtakunnan päälehti HS kirjoittaa Jussi Makkosen tälle vuodelle ohjelmoiduista, läntiseen maailmaan  suuntautuvista konsertointisuunnitelmista.

Minulla, vähän musiikkiin paneutuneella, ei ole ollut vastaavia musiikkielämyksiä kuin Makkosten poikien sellon soitto;  vaikkapa Matin soittama Sibeliuksen Impromptu pianisti Rait Karmin säestämänä tahi Finlandia Lieksan kirkossa muutama vuosi sitten pienellä soitinkokoonpanolla esitettynä.  Ja vielä: mikä innostuneisuus ja lämpö säteilee näistä pojista. Se saa parkkiintuneimmankin hengen heräämään!

Kelpaa elää ja nauttia näistä hedelmistä!

Putinista Pihkatappiin kulki juttu

Putinista Pihkatappiin kulki juttu eläkeläisten kirjallisuuskerhossa. Flunssa oli kaatanut lähes puolet porukasta. Aluksi sysittiin suklaarasiaa kuin palloa ison pöydän yli ja kerrottiin kahden viikon aikana muistiin jääneistä aiheista, joita oli luettu, kuultu tai joita oli itsekseen pohdiskeltu tai päivitelty. Sivuttiin sananvapauden tiimoilta  tapahtuneita väkivaltaisia ilmiöitä. Hämmästeltiin, ketä tai mitä hyödyttää sananvapauden nimissä tapahtuva rienaaminen. Putinikin sai osansa arvioinneissamme

Paikallinen kulttuuriseminaari pidetään tällä viikolla.  Pihkatapista Savonia-palkinnon ja Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon hiljattain saanut nilsiäläinen Antti Heikkinen esiintyy seminaarissa.  Heikkinen esitellään lehti-ilmoituksessa kulttuurin monitoimimiehenä. Pihkatapin perusteella voi päätellä, että Heikkinen edustaa parhaimmillaan maaseudun kesäteatteri-kirjailijaa ja lienee lähivuosien suosikki. Parasta Heikkisen kielessä on sen hyvä täkäläisen murteen jäljittely. Erityisen hyvä murteen hallinta iskee suonta siellä, missä aitoa omaa murretta ei enää kuule arkielämässä. Heikkinen on ilmiömäinen jäljittelijä dialogeja ja kiroiluryöppyjä myöden. Hän pystyy luomaan pihatapahtumasta näytelmän, joka on suosittua täkäläistä kesäteatteria.

Pihkatappi ei ollut kerhomme  ennakolta sovittu aihe. Vanha 1948 painettu Lukemisto: Uudempaa suomalaista kirjallisuutta on nostalginen kirja, joka kuului 1950-luvulla kansakoulujen opettajakirjastoon. Olemme ottaneen tavaksi lukea  kerhon alussa siitä pätkän. Viime kerralla, keskiviikkona, luimme Eino Leinon ylistyksen Aleksis Kiven merkityksestä suomalaisessa, jopa koko maailman kirjallisuudessa. Aleksis Kivi oli lukenut vanhaa 1500-luvun kirjallisuutta Shakespearista ja Cervantesta lähtien. Ritarikirjallisuus oli saanut Kivestäkin haastajan. Verratessaan Kiveä Runebergiin Leino auttaa lukijaa ymmärtämään eron asettamalla rinnakkain Runebergin Saarijärven Paavon ja Kiven Härkä-Tuomon.

Odotan Kulttuuriseminaarin aiheiden Lieksan hiljaisuus muuttuvana suomalaisena  äänimaisemana sekä Hiljaisuus matkailun voimavarana käsittelyä. Aleksis Kiven aikaankin metsiä  hakattiin liikaa, ainakin Itä-Suomessa, tervan ja hiilen valmistukeen sekä kaskiviljelyn tarpeeseen. Nyt, sivusta seuratessa,  näyttää että hakataan liikaa puunjalostusteollisuuden tarpeisiin ja energian tuottamiseen.  Leinon mukaan:

”metsä houkuttelee” kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt kyläyhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja ”katsoo koilliseen”, hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirvenhiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee ”metsien pyörryttäviä saleja” samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne ”tietämisen tuskaa”. Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtivälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. Ä ä r e t t ö m y y d e n  k a i p a u s, hänessä on saanut hetkellisen tyydytyksensä.