Saariahoa ja Sibeliusta kuulemassa

Lesli Hindleyn viimeinen musiikinhistorian  tunti, jonka aikana oli tarkoitus käsitellä suomalaista  kansallisromantiikkaa ja nykymusiikkia hurahti niin nopeasti, että ehdimme vain pienen hipaisun verran tutustua Kaija Saariahon musiikkiin. Saariahon säveltämä kuulokuva japanilaisesta buddhalaispuutarhasta tuntui ymmärrettävältä ja äänet tunnistettavilta. Eino Leinon kirjoittama Iltarukous oli Saariahon säveltämänä oudosti tulkittu; saariahosmaisesti.  Laajat intervallit, selitti Lesli. Lukaisin netistä, että atonaalisessa musiikissa ei useinkaan ole sävellajia, siksi se tuntuu tottumattomasta kuuntelijasta vaikealta. Kuulijan on vaikea ennustaa tulevia hetkiä! 

Ns. tonaalinen musiikki on sitä vanhaa, tuttua ja turvallista.  Sibeliusta kuunnellessa voi jopa nukahtaa, mutta Saariahon musiikki tuntuu aiheuttavan stressiä siihen tottumattomalle. Auttaisikohan Saariahon musiikkiin totuttautuminen sietämään paremmin muutakin elämän epävarmuutta.

Sibeliuksen säveltämät romanttiset laulut ja 1909 sävelletty Sinfonia nro 3 päättivät opintokokonaisuuden. Saimme uppoutua harmoniseen kesäidylliin.

Opiskelijoina arvioimme kurssia  exellent-huudoin. peukkuja kohotellen ja kovasti taputtaen toivomalla että saisimme samanlaista lisää vaikkapa jo ensi kevätkaudella.