Loppiaisena

On aika sammuttaa jouluvalot ja tottua taas pimeään ympäristöön. Ulkotöitä näkee tehdä tuskin neljään. Kuukauden päästä alkaa huomata, että kevättä kohti vaan mennään; maailman järjestys on ennallaan. Tuli joulun aikaan selattua Esko Valtaojan selitystä kaikesta, auringostakin.

Joulun aika tekee uneliaaksi. Jonkin sortin laiskuus ja vetämättömyys vaivaavat.  Joululoma! 

Olen saanut luetuksi muutaman joululahjaksi saamani kirjan. Jää, Tarja Halosen Finlandia-palkinnon saajaksi valitsema romaani, on paksu. Siinä tuntuu olevan liian paljon tekstiä suhteessa kerrottavaan. Sama tuntu tulee Sirpa Kähkösen kirjasta Neidonkenkä.  Aloitin Kähköseen tutustumiseni siitä.  Sanoja tulee solkenaan. Sujuvaa tekstiä, ihan mukavan tuntuista, mutta väsyttävää ja aikaa kuluu turhan paljon.  On sanottu, että ainoa resurssi jonka käyttöön voimme vaikuttaa on aika. Usein harmittaa kun on jäänyt lojumaan tv:n ääreen töllöttämään tai kahlannut satoja sivuja, eikä tunnu mitään olennaista uutta jäänen mieleen. Oma vika, oma vika.

Miten aikansa käyttäisi niin että se olisi tyydyttävää.  On runsauden pula siinäkin. Eksistentiaalinen turhauma, kuulin joskus sanottavan.  Kyvyttömyys, itsekurin puute, mukavuudenhalu….

Ei. Nythän tämä menee jo sairauden puolelle. Joulun jälkeinen masennus. Niskasta kiinni, ei sellaista olekaan kuin masennus, tiesi joku. Avantoon tai lumihankeen  ja heti!