Elokuun terveisiä

Kolme ja puoli kuukautta on kulahtanut kummasti enkä ole ehtinyt sepustaa mitään. Jokohan alkaa helpottaa. Ainakin nyt sataa. Ei tarvitse kastella. On ollut erilainen kesä, -minun mielestäni. Itikoita ei ollenkaan, vaikka tavallisesti ne ovat näiden seutujen riesa. Lämmintä, lämmintä ja edelleen lämmintä. Nyt voi kattaa kesäpöydän ulos. Sitä ei ole voinut tehdä ennen tätä kesää hyttysten takia.En muista tällaista kesää edes lapsuudestani, vaikka sen ajan kesät muistuvat mieleen lämpiminä ja marjaisia. Marjojakin on helppo löytää. Mustikoita ja vaapukoita niin, että voi kerätä uupumukseen saakka ahneuksissaan. Talteen pitäisi muka saada yli tarpeen ikään kuin olisi pula-aika ja olisi tarve varautua pahimman varalle.

Ministeri Ville Niinistö kävi meillä kylässä, - Lieksassa. Mukava mies ministeriksi. Puhui asiaa ja oli leppoisa. Lupaili lieksalaisille apua kalatien järjestämisessä Lieksankosken ja Pankakosken voimalaitosten ohi mahdollisuuksiensa mukaan. Kertoi itsekin kalastavansa mielellään Ahvenanmaan saaristossa. Asuuhan hän Turussa. Kuuli mielellään Kevätniemen biojalostamohankkeesta. Onhan se yksi kehityssuunta energiantuotannossa, joka sopii vihreään linjaan. Lieksalaiset päättäjät esittelivät eri hankkeita ja haastoivat ministeriä myötävaikuttamaan niissä kohdin, jotka kuuluvat ympäristöministeriön toimialaan.

Niistä itikoista minä olen aivan huolissani. Ei kai se paljon puhuttu ilmastonmuutos ole jo niin pitkällä, että se tuntuu Lieksan korkeudella. Eipä mitään, jos se näin mukavasti vaikuttaa, mutta eikös se itikoiden puute aiheuta jotain muutakin. Ainakin pääskyset keskeyttivät pesimisen ja kaikkosivat kokonaan. Kurpitsan kukissä pörrää muutama kimalainen. Mäkimeirami on niiden mielikukka, mutta nyt se on kuivuuden vaivaama eikä siitä heru mettä. Voi, voi, sataisi nyt kunnolla jotta luonto vielä virkistyisi ja alkaisi vihannoida uudestaan ennen syksyä ja kasvien lähtöä talvilevolle.

Suopursujen tuoksua ja veden solinaa

Vappuaamu oli kolea. Ajoittain satoi ja tuulikin. Metsäkone raahasi naapurissa puita rinteen alta tien varteen. On raahannut jo viikkoja, Olemme seuranneet hakkuun etenemistä päivittäin ”odottaen”, minkähänlainen maisema avautuu  avohakattujen alueiden takaa. Mieluinen yllätys: Noin kilometrin päässä sijaitseva Murtojärvi näkyy valkoisena jääkenttänä ja Hoskonlampikin  rinteen alla.  Sinertävät metsäisiltä näyttävät vaarat kumpuilevat horisontissa. Saimme siis järvinäköalan ja siintävät siniset vaarat maisemaamme. On opeteltava katsomaan kauas ja samalla tulevaisuuteen vuosien päähän. Nyt hakatut alueet ovat  silloin jo taimettuneet ja vihreys palannut lähitienoolle. Oravilla on vielä  mahdollisuus keikkua talomme ympärillä vanhoissa kuusissa ja lintujen laulu ei lakkaa vaikka lähialueen metsät on kaadettu ja ajettu pois. Karhu tulee ehkäpä jo ensi keväänä hakkuualueelle repimään kannoista kaarnat etsiessään toukkia alkukesän nälkäänsä. Ahma ja ilves saattavan kulkea entistä reittiään tästä ohi. 

Tehtiin vappumarssi metsään. Ajoimme parin kilometrin päähän valtion omistamalle metsäalueelle.  Kylkilammesta Pieneen Ritojärveen laskeva uoma kuohui kuin pieni koski. Muita ääniä kuin veden solina ei kuulunut. Runsaat sulamisvedet ryöppysivät isojen ja pienten kivien lomista uoman kiemurrellessa luonnontilaisessa metsässä. Tämä hakkuilta rauhoitettu metsä  tuntuu satumaiselta laajoine jäkäläkankaineen, valtavan kokoisten kelojen maatessa koskemattomina maassa, toiset jo paksun sammaleen peittäminä.. Siellä täällä on sammaleisia kosteikkoja. Enimmäkseen maasto on helppokulkuista:  mäntyvaltaista kumpuilevaa jääkauden jälkeen muovautunutta;  erikoisia delttamuodostumia siellä täällä. Kontiovaarantien sijainti on vakiintunut harjun päälle. Harjutieltä alas katsottaessa molemmin puolin välkkyy suolampia. Niiden rantasammalikot  varpukasvustoineen hehkuvat eri väreissä.vuodenaikojen ja valaistuksen mukaan. Salskeat männyt seisovat tien molemmin puolin kuin vartiossa ettei harjulta pääse putoamaan. Ainakin ilta-auringossa kun mäntyjen rungot loistavat kullanhohtoisina  nousee  mieleen Saima Harmajan runot, joissa ylistetään metsän kauneutta ja voimaa.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi sata vuotta Saima Harmajan syntymästä. Saima kuoli 24-vuotiaana tuberkuloosiin, mutta ehti saada valmiiksi ihmeteltävän määrän runoja. Olen saanut käsityksen, että Saima oli  varhaiskypsä ja poikkeuksellisen kyvykäs. Jo varhain, alle kymmenen vanhana, hän  pystyi kehittymään lukemalla maailman kirjallisuutta kotinsa kirjahyllystä.. Hän aloitti päiväkirjan pidon jo seitsemän vuotiaana  Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että hän oli tietoinen erityislahjakkuudestaan ja tulevaisuudestaan taiteilijana. Sain juuri luettua 1947 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saaneen Andre Giden omaelämäkerrallisen tunnustuskirjan Ellei vehnänjyvä kuole. Siinä Gide kertoo ihmeteltävän avomielisesti ja yksityiskohtaisesti lapsuudestaan ja kehittymisestään aikuiseksi. Hänellä oli vahva tietoisuus erityisyydestään jo lapsesta saakka. Minusta siinä oli jotain Harmajan elämän ehdottomuutta. Nämä itsetietoiset taiteilijan alut vaikuttavat hieman narsistisilta, mutta se liittynee vahvasti itsestään tietoisen lahjakkuuden persoonallisuuteen.Tuntuu ettei sitä pysty mikään horjuttamaan. .

Mnä palaan  takaisin omaan arkeeni, vappupäivän iltaan 2013..  Meikäläinen arki tänään tuntuu hyvältä ja jos se joskus tuntuu tukkoiselta, siihen saa avun menemällä metsään, missä  nyt suopursut tuoksuvat voimakkaasti jäädessään jalan alle: Ne reagoivat!.

Kevätsiivousta Markku Envall mielessä

Kevätauringon helottaessa täydeltä terältä pakkasyön jälkeen alan siivota kuin olisi tulossa kuukautiset, mutta eihän niiden piikkiin enää voi mitään laittaa, jotain muuta sen on. No, pari tuntia reuhdontaa: mattoja ulos kaiteelle, mattopiiskalla hakkaamista,  hangella tallaamista ja lopuksi lumipesua koko talven edestä.  Kyykiskeleminen, kanteleminen, riehuminen mattopiiskan ja katuharjan kanssa nostaa hien pintaan. Hyvä! Kellarin portaasta löytyy sentään yksi oluttölkki. Itsensä palkitsemisen piikkiin nautiskelen sen keinutuolissa ja sehän kihahti päähän.

Viime päivinä olen tehnyt uuden löydön, Markku Envallin. Voi, kun se tuntuu hyvältä pitkän ajan henkisen köyhistelyn jälkeen. Sekö se sai minut innostumaan jopa omaa elinympäristöäni kohentamaan.  Markku Envallin kirjallisuusesseet iskevät minuun kuin naula silmään, yhtä mieleeni tulevaa sanontaa käyttääkseni.  Huokaan helpotuksesta. Kaikkea ei ole vielä menetetty, Envallin esittelemä  Baltasar Gracianin kirjoittama Käsikirja on etsittävä luettavaksi.

Envall livauttaa esseessään  Soi laulu hiljaa kuin ohimennen että Keuruu voisi perustaa Einari Vuorelan retriitin, jossa ainoa sallittu aktiviteetti olisi hänen runojensa lukeminen, ääneen tai äänettä.  Minulla alkoi raksuttaa. Olen seuraillut lehdistä, -harvoin päivälehdet kyllä kirjoittavat retriiteistä. Jokin niissä kiinnostaa minua. Aiheet joiden ympärillä pidetyistä retriiteistä olen lukenut, eivät ole saaneet minua syttymään  Mutta runoretriitti, se vast’ voisi olla jotain. Siis ainoa retriitin aktiviteetti olisi runojen lukeminen ääneen tai äänettä.    Alkaa nousta pintaan käytännöllisiä kysymyksiä ronoretriitin järjestämisestä. Kuka, missä, milloin, mitä maksaa, ketä kiinnostaa?

Aurinko paistaa vielä, viimeiset lumet häviävät pihalta silmissä, kesä tulee ja pöydällä   on Markku Envallin kirjoista: Samurai nukkuu  vielä kokonaan lukematta, Toinen jalka maassa osittain ja sitä, joka sai minut  ”hereille”  Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta haluan lukea ainakin selaillen sieltä täältä uudelleen. Sanon itselleni: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan löytää kirjailija, josta tykkää!