Oli vuosi 1973 tai niillä main kun suomalaiset saivat tuta, että öljy loppuu. Puhuttiin energiakriisistä. Mainosvaloja sammutettiin, työpaikoilla kehotettiin sammuttamaan valot aina kun poistui työhuoneesta. Polttoöljyn ja bensan hinta alkoi nousta jyrkästi. Ikkunoiden tilkitsemistä neuvottiin televisiossa. Käsitys siitä, että kaikki reiät on hyvä panna tukkoon, saattoi olla alku Suomen homeongelmille. Niihin aikoihin aikakausilehdet kirjoittivat maallemuuttajista, jotka ostivat ympäri Suomea tyhjeneviä kouluja ja sisustivat niitä ”luovasti”. Samoihin aikoihin ilmestyi Rooman Klubin kirja Kasvun rajat. Se alkoi avata silmiä. Kysyttiin, onko hyvinvointimme ja saavutettu elintasomme liian riippuvainen öljystä, jonka riittävyys on rajallinen. Tiedettiin, että talous perustui jatkuvaan kasvuun. Kannustettiin sitä silloinkin kuluttamaan, jotta hyvinvointia riittäisi kaikille.
Meillä odotettiin perheenlisäystä. Nurmijärven Lepsämässä omakotitalomme laajennus oli juuri valmistunut. Silloin kirjastossa tarttui käteeni Henry Thoreuan kirja Elämää metsässä. Se vei minut lapsuuteni Hattusaareen, jossa elimme luontaistaloudessa ilman sähköä, puhelinta ja yhteyttä mantereeseen. Yksityiskohtaisia käytännön ohjeita vastaavissa olosuhteissa sain Helen ja Scott Nearingin kirjasta Hyvä tapa elää. Sain mieheni, syntyperäisen helsinkiläisen innostumaan ajatuksesta kokeilla elämää omavaraistaloudessa jossakin maaseudulla. Syyskesällä 1975 tulimme Lieksaan katsomaan myytäviä kouluja. Oli varhainen aamu kun ajoimme Kontiovaaran koulun pihaan. Aurinko välkehti Ison Hangasjärven pinnalla ja kaukana idässä siintivät siniset vaarat. Tunsimme, että olimme löytäneet etsimämme. Seuraavana keväänä tyttövauva rinnoillani köröttelimme Kontiovaaran mutkaista tietä täyteen ahdetulla vanhalla linja-autolla. Lepsämän talon olimme antaneet vuokralle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti