Kestävä kulttuuri

Käsite, kestävä kehitys, on jo vuosikymmenien kuluessa muuttunut fraasiksi, mutta kyllä se ilmaisee tänä päivänäkin sen idean ja tavoitteen, että kaikella tulisi olla mahdollisimman pitkä elinkaari.  Ihmisen pitkän elinkaaren tavoitteesta on erilaisia johtopäätöksiä; onko se sinänsä tavoiteltava kaikissa tapauksissa. Elämisen laatuun ja elinvuosiemme pituuteen me itse voimme vaikuttaa ainakin jossain määrin.

Mielestäni termi kestävä kehitys pitää sisällään koko telluksemme. Minun on annettu ymmärtää, että pitkällä tulevaisuudessa maan pintakerroksissa on havaittava musta rantu, jona aikana ihmispopulaatio hääräsi täällä.  Jos nyt kuitenkin ajatellaan lyhyemmällä tähtäimellä, niin esimerkiksi puurakentaminen on mielestäni kestävän periaatteen mukainen. Betonista rakentaminen kuluttaa huomattavasti enemmän energiaa kuin puurakentaminen. Betonirakennukset ovat viisikymmenvuotiaina aika rujon näköisiä julkisivultaan. Korjaaminen on huomattavasti kalliimpaa kuin puutalon korjaaminen. Puuraaka-ainetta on joka puolella Suomea saatavissa. Puurakenteiset talot ovat asianmukaisesti toteutettuna hengittäviä ja asuntoina terveellisiä.

Ymmärtääkseni kaikki kehittyneen ihmisen toiminta on kulttuuria, opittuja ja jäljiteltyjä tapoja ja menetelmiä. Muistamme, että kulttuurin kehittyminen alkoi siitä, kun ihminen oppi viljelemään maata. Kestävä kulttuuri on mielestäni sitä, että kaikessa toiminnassa otetaan huomioon se, että on toimittava luonnon ehdoilla, sillä ilman sitä, kestävä kehitys on illuusio.

Fiksuja ja osaavia lieksalaisia

Torstai-iltana vedimme vankkurin City-Marketin edustalle tarjotaksemme ohikulkijoille Inkan-päivänä Iltamehua. Inkan runosuoni sykki.  Oli nautinto kuunnella hänen vuoroin suomen ja tarvittaessa englanninkielistä hersyttelyään. Kävi ihan kateeksi.

Tapasimme monta todella mielenkiintoista lieksalaista. Nyt vaalikampanjan aikana minulla on sopiva tilaisuus jopa telläytyä tutustumaan. Fiksuja tyyppejä tiheässä. Heidän pitäisi tulla esiin ja jakaa osaamistaan, kertoa kokemuksistaan ja puhua päätelmistään eri alueilla saamistaan käytännön kokemuksista ja oivalluksista. Työelämässä saatu monipuolinen kokemus on arvokkaampaa kuin pelkkä kirjatieto tai yhdellä ammattialalla saatu ammattitaito.

Tämäpä onkin oiva aasinsilta siirtyä mieliaiheeseeni. Suomen rakennuskannasta suuri osa on korjauksen tarpeessa. Herjana heitetään että ”talo on kuin pommi” tarkoittaen, että korjaukseen olisi ryhdyttävä välittömästi jotta vältyttäisiin vaurioilta, joita on vaikeaa ja kallista korjata.  Siispä: Onko meillä riittävästi miehiä ja naisia, jotka ymmärtävät rakennusten päälle. Kiinnostaako heitä rakennuksen fysiologia vai heittävätkö vain laastia päälle ja puutteet piikoon. Voisiko heitä verrata mitenkään talotohtoriksi nimettyyn Panu Kailaan (Panu Kaila: Talotohtori, Rakentajan pikkujättiläinen, WSOY 1998) Oulun yliopiston arkkitehtuurin professoriin, joka taistelee talojen kunnossapidon puolesta. Kailalle talo en elävä organismi, joka vanhenee ja rapistuu eikä sitä voi kohdella miten tahansa aiheuttamatta vahinkoa. 

(Joko katosi aihe, josta meinasin metelöidä.)

Lieksassa on ammattikouluttamattomia nuoria, joiden olisi päästävä mielekkäisiin käytännönläheisiin hommiin  mahdollisimman nopeasti, ennekuin he kokevat olevansa hyödyttömiä turhakkeita jopa haitakkeita. (Itsestäänselvyys!) Siis pojat ja tytöt rakennuksille oppimaan miten rakennetaan, miten puretaan, miten pannan uutta pilaantuneen tilalle. Siihen ei tarvita kalliita koulurakennuksia vaan ammattitaitoisia ja ammatistaan ylpeitä rakennusmiehiä; vanhaa, kokemukseen  perustuvaa tietoa ja taitoa.

On kyettävä rohkeasti arvioimaan, milloin korjaaminen on kannattavampaa kuin tuhoaminen. Se edellyttää hintatietoisuutta, olosuhteiden huomioon ottamista ja yleensä tervettä maalaisjärkeä  InsinööriTAITO on asia erikseen!