Harsopussien kanssa kauppaan

On aika ottaa käyttöön harsopussi, joka on vaikkapa omin käsin tehty vanhasta muka käyttökelvottomaksi käyneestä ikkunaverhosta, kerätä siihen kaupassa ostettavat  vihannekset ja hedelmät ja kantaa ne harsopussissa kassalle. On aika välttää entistä enemmän etenkin sellaisen muovin käyttöä, jota ei polteta polttolaitoksessa vaan että sen joutuminen kaatopaikalle tai luontoon sellaisenaan on nykyoloissa mahdollista..

Minullahan on varastossa ainakin yksi jo parikymmentä vuotta sitten lahjaksi saamani harsopussi. Ekovihreä Marketta Horn, entinen espoolainen kunnallispoliitikko, valtiotieteen tohtori, ompeli vanhoista verhoistaan harsopusseja jo 1980-luvulla ja jakeli niitä tuttavapiirissään. Marketta on ollut edelläkävijä  monessa suhteessa. Muovien joutuminen luontoon oli yksi hänen monista huolenaiheistaan, jotka liittyivät ympäristön- ja luonnonsuojeluun. Marketan matkustettua  Aasiassa joitakin vuosia sitten hän kertoi nähneensä järkyttäviä määriä muovipusseja rautateiden varsilla. Muovipussiogelma on maailman laajuinen.

Kuulin tiedotusvälineestä, että ohuiden muovipussien käyttö aiotaan kieltää EU:n alueella, koska 90 prosentilla tutkituista linnuista löytyy muova vatsasta. Minulla syttyi intomielinen ajatus repäistä rohkeasti ja järjestää haastekampanja harsopussien käytöstä lähipiirissäni. Hoksasin myös, mikä markkinarako tässä piileekään. Harsopussi tai niin monta harsopussia kuin ennen tarvittiin ohuita läpinäkyviä muovipusseja esimerkiksi vihanneksia ja hedelmiä varten on varattava kauppakassiin jo kotoa lähdettäessä. Jos ei osaa tai halua itse ommella tai ei ole sopivaa kangasta on  pussi ostettava kaupasta samalla tavalla kuin nyt voi ostaa muovikasseja kassatiskin alta. Jos niitä ei siellä ole, kauppa hankkii ennen kuin asiakas on mennyt sinne missä niitä on.  Asiakashan on aina oikeassa!

.

Matkustin  Marketan kanssa Venäjällä seitsemän vuotta sitten. Toreilla ja kaupoissa läpinäkyvän ohuen muovin käyttö oli yleistä. Keitinpiirakat sujautettiin myydessä muovipussiin. Marketta kieltäytyi ottamasta vastaan muovipussiin pakattua. Muutaman piirakan ottaminen paljaaseen käteen ja reppuun sujauttaminen ei tuottanut ongelmia.

Polttolaitosten rakentamisella on kiire, jotta päästään alkuun tässä mielestäni kaaosmaisessa tilanteessa.  Kestää ties miten kauan ennen kuin EU:n byrokraatit saavat uuden muovipussien käyttöä kieltävän lain säädettyä tai laadittua edes direktiivin, jos saavat koskaan!   Ennen ilmaisten pussien kieltoa osuutemme tässä asiassa on se, ettemme ota vastaan kaupan tarjoamia maksuttomia muovipusseja vaan pidämme mukana omat pussimme.. 

Enna kirjoittaa LL 2.11.13

Ennan kirjoittama Pieni poika (LL 2.11.2013) lukijan napakymppi-palstalla teki minuun ”vaikutuksen”. Kyyneleen tapainen sumensi silmää ja sydänalassa  jokin liikahti. Pieni on kaunista, sopisi tähänkin. Pienellä tekstimäärällä voi ilmaista parhaimmillaan enemmän kuin paljolla..

Viime viikkoina on ollut kirjamessuja ja ties mitä kirjoittamiseen liittyviä tapahtumia. On ollut kuulemma jokin skandaalin tapainenkin, kun joku älykkö alkoi herjata nykyisiä kirjamassoja ja uusien julkaistujen kirjojen tasoa.

Minäkin olen osallistunut samaan herjaamiseen. Kirjoja julkaistaan sellaisella volyymilla, että tavallinen kirjastonkäyttäjä on pulassa. Uskoako kustantajien kehuja, kirja-arvosteluja vai onko vain käytävä itse käsiksi uutuuksiin. Mauno Saaren kirjoittamassa elämäkerrassa Paavo Haavikko sanoo itsestään, että hänellä on jonkinlainen moraalinen krapula siitä, että hän kirjoittaa ja julkaisee. Haavikon mielestä on ajanhukkaa lukea häntä kun on niin paljon aikaisemmin julkaistuja kirjoja jotka kannattaisi lukea! Sen sanoja oli Paavo Haavikko!   Mutta lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner kirjamainoksessa julistaa. 

Erilaisia löytöjä metsäretkellä

Tämän viikon aikana olen  samoillut lomailevan tyttäreni kanssa lähimetsissä ja Patvinsuolla . Kaikkiaan matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä. (Ei paljon tervejalkaisena, mutta iskiasvaivaisena saavutus). Löysimme lähiympäristöstä ikävien hakattujen metsäalueiden ohella upeita luontokohteita, joista emme ennen tienneet. Suolampia, jäkäläkankaita, runsaspuolukkaisia metsiä, kallioita, kohisevia vesivirtoja metsäuomissa, karpalosoita ja suppilovahveroesiintymän. Suruksemme huomasimme, että Erä-Eerolta Vaskikalliolle johtava vihättävä metsäpolku oli osittain tuhottu metsäkoneiden myllättyä isolla alueella. On ikävää, ettei pystytä säilyttämään vanhoja perinteisiä väyliä selaisenaan. Muistini mukaan eräs kiinteistöinsinööri oli sitä mieltä ettei vanhoja polkuja ole lupa hävittää. Miten lie. Missä raja kulkee luvallisen ja luvattoman välillä. Se on ns. veteen piirretty viiva.

Ohittaessamme Erä-Eeron tukikohtaa tapasimme pihalla lähes kesyjä lintuja syöttöpaikalla; käpytikkoja, tinttejä ja oraviakin. Syöttölaite vaikutti hyvin toimivalta. Hyvä muistaa, millainen se oli. Kämpän ikkunoista pilkotti somasti jäkäliä aseteltuina puitteiden väliin. Jäkälää on perinteisesti käytetty tasaamaan kosteutta puitteiden välissä.  Piipusta nousi savu. 

Lähistöllä tupsahdimme ison varastorakennuksen ja jokseenkin laajan peltoalueen ääreen. Onko täällä korpien keskellä viljelyksiäkin ja mistä lähtien, kyselimme. Karttaan oli merkitty montakin erillistä peltoaluetta, joiden tämän hetkinen tilanne kiinnosti meitä niin, että kiertelimme alueet todeten, että ne olivat täydessä viljelykunnossa. Vihreä vahva heinän sänki oli valmiina ensi kesän kasvuun. (Saisinkohan sieltä ostaa heinää, jos hankkisin vielä oman vuohen).  Vaaran laelta löytyvällä peltoalueella oli jäänteet asumuksesta ja navetasta. Ketä täällä on asunut, aprikoimme. Mikä oli se suku, joka tätä paikkaa piti. Saimme kysymyksiimme vastauksen tiellä kun tapasimme naapurin vanhan isännän ja tykitimme häntä kysymyksillämme. Sehän on Mantsinvaara ja siellä asui suurperhe Kyllöset. Lapset olivat käyneet samaa koulua tapaamamme isännän kanssa. Vaihdettiin tavanomaiset kuulumiset. Isäntä kertoi vuokranneensa asunnon keskustasta talvea varten, koska tietä ei pidetä auki talvella hänen kotitaloonsa. Kysymykseen, kuinka voitte, hän kertoi tekevänsä metsätöitä. Ei sängyn pohjalle kannata jäädä makaamaan tai siihen jää lopullisesti, hän arvioi. Siihen mielipiteeseen tuntuu hyvältä yhtyä.

Kontiovaaran harjutien jyrkästä kohdasta raahasimme ylös tielle kaksi valkeakuorista televisiota, yksi tien kummaltakin puolelta ja levysoittimen. Lopultakin, olivathan ne siinä maanneet vuosikausia mieltä vaivaamassa. Suuttuneena suunnittelin lähettää valokuvan niistä ja löytöilmoituksen Lieksan Lehteen. Meinasin ilmoittaa, että jos joltakulta on kuormasta pudonnut ajajan huomaamatta nämä laitteet, niin ne ovat nyt löytyneet, mutta ne ovat jo tuhoutuneet. Aikaisemmin, vuosia sitten,  olimme raijanneet alhaalta ylös auton akun. Nykyisen jätehuollon aikakautena ei tällaista enää tavattane, eihän!