Eilisiltainen televisiodokumentti, Yksi tölkki, monta ihmiskohtaloa, joka on saanut ensimmäisen palkinnon dokumenttielokuvien sarjassa Nordic Film Days-festivaaleilla Lyypekissä, oli vähällä jäädä katsomatta. Se oli säilyketölkkiaiheeseen kytketty kertomus eläinten ja ihmisten kärsimyksistä elintarviketuotantoketjussa. Alussa oli hellyttävä jakso, jossa sikoja hoidettiin kuin lajikumppania. Porsaita hyväiltiin ja niiden annettiin juosta suurissa laumoissa pitkin käytäviä. Tuntui että hoitajat ymmärsivät eläinten tarpeita. Dokumentin edetessä nähtiin, mikä on pienten porsaiden kohtalo kun ne kasvavat. Sioista oli nähtävissä, miten omassa karsinassaan rauhalliset siat vauhkoontuivat kun ne oli kuljetettu pois odottamaan lahtaamistaan. Kun niitä pakotettiin sähköisellä piiskalla tunneliin, tuntui se liian kamalalta. Siat vaikuttivat vaistoavan mitä nyt seuraa.Tunnelista kuului sikojen huuto, tuskanhuuto.
Järkyttävintä oli nähdä kuinka nautojen teurastusvaiheessa tainnutus ei ollut riittävä vaan nauta alkoi potkia rajusti riippuessaan jaloistaan. Toinen jalka oli jo irronnut kiinnittimestä ja eläin roikkui yhden jalan varassa. Se yritti irrottautua rajuilla ruhon ja etujalkojen liikkeillä. Sen katseen viestiä ei voi unohtaa. Tainnutettujen eläinten rintaan pistettiin teräaseella niin, että veri purkautui pulppuamalla. Menetelmät olivat rutiinin omaisia. Työntekijät valvoivat ja toimivat. Yksi teurastaja kertoi, miten alku oli vaikeaa, mutta siihen tottui. Hän rukoilee jumalalta anteeksiantoa siitä, mitä hän tekee; kymmeniä tuhansia teurastuksia. Dokumentti oli sijoitettu iltauutisten jälkeen. Olisiko hyvä, että lapset näkisivät, miten me aikuiset hankimme ruokaa lapsillemme.
Minä osallistuin kotonani maatilalla teurastukseen jo pikku tyttönä, alle kymmen-vuotiaana. Eläin oli tainnutettu iskulla otsaan, mutta se kimpuroi kun sen rintaan pistettiin terävällä puukolla. Minä pidin sorkasta, että isä pystyi tekemään sen tarkasti. Eläin oli tiedoton, ymmärsin sen, eikä se, että isäni tappoi sen siksi, että meillä olisi ruokaa talveksi, tuntunut väärältä teolta. Minä jäähdytin verta vatkaamalla sitä, ettei se maksoittunut. Oli myöhäinen syksy. Äiti keitti mykykeittoa, jossa oli verestä ja jauhoista tehtyjä palleroita. Keitto oli tosi maukasta. Siinä saattoi olla myös teurastetun eläimen sisäelimiä.
Tänään katselin ison koivun kaatoa. Koivun latvaoksat värähtelivät kuin kuolinkouristuksissa ennen kuin se kaatui jymähtäen. Tiesinhän minä että moottorisahan aiheuttama liike-energia siirtyi runkoa pitkin latvaoksiin asti, mutta ilmeisesti olin niin herkällä mielellä, ehkäpä peräti mielenhäiriössä, että koivu tuntui elävältä olennolta. Tiedänhän minä senkin, että koivu on elävä samalla perusteella kuin minä. Meidän kummankin soluissa on DNA ja geenistö, joka ohjelmoi elämäämme, minun ja koivun. En rohkene tehdä enää lisää johtopäätöksiä, - etenkään näin joulun alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti