Nappasin aamupäivällä radiokuulokkeet korvilleni. Musiikki kuulosti epäilyttävästi Kaija Saariaholta. Olin arvannut oikein. Oli menossa Risto Nordellin valitut; 3. adventin musiikkia. Saariaho tuntuu liian vaikealta minulle. Muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta Saariahon kiitellyn sävellyksen Kaukainen rakkaus. Paneuduin oikein varta vasten kuuntelemaan, mutta ei.
Marraskuun kuukausiliitteessä Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg kertoo 10-sivuisessa jutussaan, kuinka hän ennen lokakuista Kaija Saariahon 60-vuotiskonserttia Helsingin Musiikkitalossa kuunteli Saariahon ranskalaisesta Simone Weilistä säveltämää oratoriota kuukauden ajan. Hän kuunteli sitä, kotona, bussissa, töissä, ruotsinlaivan hytissä tavoitteenaan ymmärtää Saariahon musiikkia. Jutussa sanotaan, että lopulta Malmberg oli valmis.
Kaija Saariaho on kermojen kermaa, arvioi Malmberg. Hän tunnustaa, että olisi hienoa kuulua kulttuurin eliittiin, Kaija Saariahon musiikin ymmärtäjien joukkoon. Asenteella; Tavis yrittää ymmärtää taidemusiikkia, Malmberg valmistautui konserttiin kuuntelemalla teoksen kymmeniä kertoja. Lopulta Malmberg huomasi hyräilevänsä La passion de Simonea pyöräillessään, kotona, työssä.
Simone Weil (1909-1943) oli filosofi. Weil oli idealisti. Weil oli syntyisin pariisilaista yläluokkaa, pestautui tehtaaseen raskaimpiin ja kurjimpiin töihin. Hän ihaili työläisiä ja halusi elää heidän ehdoillaan. Vaikka hän oli sitkeä, niin hintelänä ja raskaaseen työhön tottumattomana hän uupui, sairastui ja menehtyi 34-vuotiaana.
Olen sattumoisin lukenut hieman Weiliä ja kiinnostunut hänestä tuntematta hänen historiaansa. Vaikka meillä, Saariaholla ja minulla, on mieltymyksiä Weilin suhteen, en usko että se auttaisi minua ymmärtämään Saariahon musiikkia, vai pitäisiköhän vielä yrittää.
Haluan mukaan tuohon itseäni fiksumpien ihmisten joukkoon. Olen siis yrittämässä ”luokkaretkeä” päinvastaiseen suuntaan kuin Simone Weil, kertoo Ilkka Malmberg.
Niinhän minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti