Epäonnistumisen päivä 13.10.

Minä äitinä ja isoäitinä

Hämmennyin eilen kun sain tietää että parhaillaan Suomessa vietettiin epäonnistumisen päivää. Netti oli pullollaan ns. menestyjien kommentteja siitä, miten hyödyllistä epäonnistuminen on. Otaksun, että näille menestyjille epäonnistuminen on kuin piristysruiske, haaste.

Äitinä ja isoäitinä minua askarruttaa, miten voimme vähentää riskiä lasten ja nuorten putoamisesta kyydistä, jossa oppiminen ja aikuistuminen etenevät. Olen vakuuttunut, että lapsen on saatava kapalovaiheesta lähtien onnistumisen kokemuksia riittävässä suhteessa epäonnistumisiin. Hoitajan huolenpito ja hellyys antavat voimia pienelle kohdata kipua ja muita kohdalle tulevia vaikeuksia. Tämä on itsestäänselvyys ja silti se ei toteudu kaikkien lasten kohdalla aivan arkisista ja tavanomaisista syistä.  Omasta kokemuksesta tiedän, miten voimaannuttavaa on onnistua,  aikuisenakin. Oman kokemuksen perusteella olen ymmärtävinäni niitä, jotka lannistuvat jopa sairastuvat liikaa epäonnistuttuaan.  Onnistumisen ja epäonnistumisen suhde pitää olla kohdallaan. Ei paapominen ja liika suojeleminen auta lasta tai aikuista kasvamaan tasapainoiseksi ihmiseksi, miten hänet sitten voisikaan määritellä!   Satsauksemme lapsiin ja nuoriin on kunnan ja perheiden tärkein projekti.  

Epäonnistuminen on kuluttavaa

Epäonnistumisen päivä netissä herätti paljon ajatuksia. Olen paasannut lasten onnistumisen tärkeydestä. On jäänyt sanomatta se, että epäonnistunut äiti ei jaksa. Hänen voimansa voi mennä palautuakseen työpäivästä, johon ei sisältynyt onnistumisen elämystä. Kirjoittaessani lasten epäonnistumisesta koulussa olen ollut tietoinen, että opettaja ei jaksa jos luokassa on liian monta epäonnistujaa. Haasteet ovat liian suuret vastattaviksi.  Jorma Ollila: ”Epäonnistuminen on oppimiskokemus”. Se niistä menestyjien fraaseista. Mikä neuvoksi? Sen lisäksi että kouluissa pitää olla palkattuja kouluavustajia riittävästi ja tukiopetusta ehdotan, että koulusta tulisi avoin kaikille oppilaiden ja opettajien tukemisesta kiinnostuneille. Helsingin Sanomissa kirjoitti hiljattain eräs pappa, että hän sai olla lapsenlapsensa rinnalla luokassa ekaluokalla. Hän piti sitä erittäin tärkeänä apuna lapselle koulun alussa. Hän oli nauttinut siitä itsekin.

Olen vähän leikillisesti herätellyt keskustelua siitä, miten olisi jos me mummot ja papat istuisimme vaikkapa virkkuukoukku tai kudin kädessä luokan takapenkissä ja olisimme läsnä rauhoittamassa rauhattomia. Olisimme opettajan ja oppilaiden tukihenkilöitä tarvittaessa. Emme sekaantuisi opetukseen. Auttaisimme oppilasta opettajan ehdotuksesta ja oppilaan suostumuksella.  Olen lukenut lehdistä, että tätä on joissakin kouluissa kokeiltu hyvin tuloksin.

Mitä tämä edellyttäisi meiltä mummoilta ja papoilta? Kurssitusta ja ehkäpä karsintaakin. Rauhallisuus, raittius ym. olisi tietysti edellytys päästä varamummoksi tai –papaksi. Meitähän on Lieksassakin ”pilvin pimein”. Tulisimmeko liian kalliiksi jos saisimme syödä lounaan lasten kanssa ruokalaakin rauhoittamalla. Välitunnilla tepastelisimme pihalla välillä vaikkapa pallottelemalla tai telineissä roikkuen. Liikunta kun on meille vanhemmillekin vahvistavaa ja virkistävää. Kuka vastaa, kenelle aloite on tehtävä jotta sitä harkitaan ja perustellaan jos kieltäydytään. Olisiko OAJ vastaan.